Tämä kirjoitus ei liity edellisen postauksen henkilöön, kyseessä on eri tapaus.


Olen tavallaan aika yllättynyt, että olen selvinnyt kolmekymmentäyhdeksän vuotiaaksi ennen kun joudun seksuaalisen väkivallan uhriksi. Omassa lähipiirissä on ainakin kaksi raiskaustapausta, kaveripiirissä useita raiskauksia tai muunlaisia seksuaalisia väkivaltatekoja. Lähes jokainen nuori nainen on itse kokenut tai tietää lähipiiristä jonkun jolle on sattunut jotain, jos ei muuta niin se klassinen "jäin bileiden jälkeen kaverin lattialle nukkuu ja heräsin siihen kun jonkun käsi oli mun housuissa". Oli mitä mieltä tahansa #meetoo-kampanjasta, niin totuus on, että seksuaalista väkivaltaa on kokenut aivan liian moni ja aivan liian moni ei ymmärrä miten vakavia asioita heille on tapahtunut, saati, että he olisivat menneet poliisille kertomaan asiasta. Rikosuhritutkimuksen mukaan 80-90% raiskauksista jää ilmoittamatta poliisille ja niistä jotka ilmoitetaan, vain 10% saa tuomion. Nämä luvut on mielestäni aivan järkyttäviä ja kertoo, että systeemissä on jotain pahasti vialla.

----


Minulla oli viime syksystä alkaen vakituinen seksisuhde erääseen mieheen, kutsutaan häntä tässä vaikka Pekaksi, se ei ole hänen oikea nimensä. Olemme harrastaneet seksiä kerran pari viikossa eikä asian suhteen ole ollut mitään ongelmia. Yleensä olemme laittaneet toiselle viestiä ja kysynyt tuletko/tulenko käymään, jopa parin tunnin varoitusajalla. Minä olen aina mennyt hänen luokseen, olemme suht nopeasti päätynyt sänkyyn ja seksin jälkeen olen aika nopeasti lähtenyt kotiin. Homma toimi aina hyvin samalla kaavalla ja olen nopeimmillani päässyt ovesta ulos alle tunnissa. Muutamia viikkoja sitten asiat meni kuitenkin toisin.

Oli perjantai ilta, laitoin Pekalle viestiä kysyen voisinko tulla käymään. Hän vastasi, että on hieman huono päivä, mutta tulisinko sunnuntaina, vastasin sen sopivan. Parin tunnin päästä Pekka kuitenkin laittoi uuden viestin ja kysyi tulisinko sittenkin, hän on ottanut pari, mutta lupasi olla hauska humalassa. En ollut koskaan tavannut Pekkaa humalassa, mutta koska hän selvänä on todella rauhallinen, hiljainen ja säntillinen kaveri, en uskonut pienen hiprakan olevan huono asia. Itse olin ottanut kaksi annosta alkoholia ja olin 38 asteen kuumeessa (minulle se on todella korkea!). Arvostelukykyni oli siis ehkä hieman sumea.

Menin tavalliseen tapaan Pekalle, harrastimme seksiä tutulla kaavalla ja ajattelin jäädä makaamaan hänen sängylleen hetkeksi kuten aina ennenkin. Tai näin oletin. Pekka kuitenkin alkoi ns sormettamaan minua uudelleen. Ajattelin hänen haluavan uutta yhdyntää joten annoin asian tapahtu. Saatuani pari orgasmia Pekka piti pienen tauon, vitsailin hänelle kyvystäni saada orgasmeja loputtomiin. Kohta hän aloitti sormettamisen uudelleen. En ymmärtänyt miksi, koska selkeästi homma ei ollut etenemässä yhdyntään, mutta en myöskään kieltänyt. Pian Pekka piti uuden tauon ja totesin, että en nähnyt hommassa pointtia, koska sitä voisi jatkaa loputtomiin.

Tämän jälkeen on pitkähkö pätkä joka on edelleen hieman hämärä. Muistan asioita joita tapahtui, mutta en muista missä järjestyksessä, on myös asioita joita en muista. Muista, jossain välissä tuijotaneeni kelloa ja miettineeni lähtemistä. En kuitenkaan lähtenyt, koska seuraavan yöbussin lähtöön oli reilusti aikaa enkä halunnut mennä pakkaseen palelemaan. Muistan Pekan sormettaneen minua uudelleen ja muista ajatelleeni, että jos vien tämän yhdynnäksi hän ehkä lopettaa minuun koskemisen. En muista kielsinkö Pekkaa ennen toista yhdyntää, mielestäni kyllä, mutta en voi vannoa. Muistan olleeni jopa hieman aloitteellinen uuden yhdynnän suhteen, koska pidin sitä ainoana keinona päästä tilanteesta pois. En missään välissä muista ajatelleeni, että sängystä poistuminen olisi vaihtoehto. Vaihtoehtoni olivat joko yhdyntä tai sormettamisen jatkuminen.

Toisen yhdynnän jälkeen muistini palaa selkeäksi. Makaan sängyssä ja Pekka yrittää jälleen saada käsiään jalkoväliini. Sanoin useita kertoja älä ja lopeta, mutta Pekka nauraa ja pitää tilannetta vitsinä. Potkin hänen käsiään pois, kiemurtelen ja toistan lopeta. En silti osaa heti nousta pois, se ei vain tunnu vaihtoehdolle. Pekan sormet käy monta kertaa sisälläni. Lopulta kello on sen verran, että seuraavan bussin lähtöön on alle puolituntia. Nousen sängystä ja menen vessaan. Kun palaan alan kerätä vaatteita lattialta, Pekka tulee penis pystyssä eteeni. Olen itse lyhyt ja Pekka todella pitkä, joten hänen peniksensä osuu rintakehääni monta kertaa. Istun sohvalle pukemaan jolloin Pekka tulee eteeni seisomaan, penis on suuni korkeudella. Vetäydyn sohvalla taaksepäin, mutta Pekka siirtyy lähemmäksi, käännän pääni pois ja lähes tunnen peniksen poskessani. En muista tönäisinkö Pekan pois vai siirtyykö hän itse, mutta kun pääsen seisomaan hän ottaa minut halaukseen, työntäen samalla kätensä jalkoväliini. Annan hänelle heippapusun ja kiemurtelen otteesta irti. Toistan useaan otteeseen pukiessa lopeta ja olen lähdössä kotiin, mutta Pekalle se on vitsi ja hän yrittää saada minua takaisin sänkylle. Siirtyessäni eteiseen Pekka tulee perässä penis pystyssä ja työntää sen jopa takkini väliin. Lopulta saan ulkovaatteet päälle, Pekka seuraa minua ovella asti. Hän ymmärtää perääntyä vasta kun kysyn aikooko hän tulla alasti rappuun. Pääsen vihdoin pois asunnosta. Kävelen auki olevaan Heseen, käyn vessassa fiksaamassa meikkini, ostan hampurilaisen ja menen pysäkille odottamaan bussia. Ainoa ajatukseni on "pysy kasassa, ihan kohta sä olet kotona, näytä normaalille". Kotona sinnittelen tovin, menen suihkuun, romahdan kylpyhuoneen lattialle ja itken silmät päästäni.


---



En missään vaiheessa ole kokenut saaneeni suurempia traumoja itse tapahtumasta, tuskani on liittynyt enemmän omaan käytökseeni sekä muiden asenteisiin. Ensimmäiset viikot syytin itseäni siitä, etten noussut sängystä. Samaan aikaan kiroilin, koska tiedän etten ole syyllinen. Olen satoja kertoja puolustanut uhreja sanomalla, ettei se ikinä ole heidän vika. Ihminen lamaantuu shokissa, siinä tilassa ei osaa toimia aina kovin loogisesti. Ja kaikesta tästä huolimatta syytin itseäni, sekä syytin itseäni siitä, että syytin itseäni. Ammattilaisen avulla ymmärsin paremmin logiikan jolla aivot tällaisissa traumatilanteissa toimii sekä sen, että ns ammattilaisenkin ammatti herkästi katoaa kun joutuu itse uhriksi. Uhriksi voi joutua kuka vain, miten fiksu ihminen vain, vaikka tietäisi miten toimia, ei shokissa harvoin osaa toimia. Kyllä, olisin voinut koska vain nousta siitä sängyltä, mutta sillä hetkellä aivojeni mielestä se ei ollut vaihtoehto. Tuntui kun olisin katsonut kapeiden putkien läpi enkä kyennyt näkemään mitään niiden ulkopuolelta.

En myöskään ensimmäisinä viikkoina osannut mieltää tapahtumaa raiskaudeksi, pidin sitä seksuaalisena väkivaltana tai korkeintaan raiskauksen yrityksenä. Vieläkin sana raiskaus kalahtaa korvaani. Ammattilaisen kannustamana kuitenkin päädyin lopulta poliisin puheille, ja poliisi merkitsi tapahtuman raiskaukseksi jo lyhyen kertomani perusteella. Niin paljon kun pelottelua etukäteen kuulin, poliisilla käyminen oli yllättävän ok. Sain ajan suoraa työntekijälle jolla on pitkä kokemus seksuaalirikoksista, joten se varmasti auttoi asiaa. Ei se pari tuntinen mikään helppo ollut, mutta ehkä oma suhtautuminen tapahtumaan auttoi. En koe vaikeaksi kertoa siitä mitä tapahtui, omista tunteista kertominen sitä vastoin on vaikeampaa. Kertomani jälkeen poliisi kysyi minulta haluanko nostaa syytteen ja haluanko korvauksia jos tuomio tulisi. Tietenkin. Perään hän kuitenkin totesi, että kai ymmärrän, ettei tämä todennäköisesti ikinä tule menemään syyttäjältä eteenpäin, vaan syyttäjä tulee tekemään syyttämättä jättämisen. Koska niin nämä asiat vain menee, raiskaukset ei etene oikeuteen. Ymmärrän, ja se fakta minua ehkä surettaa eniten. Systeemissä on helvetin iso vika. Itse olen pyrkinyt ajattelemaan, että "tuomioksi" riittää poliisin yhteydenotto, kuulustelu ja merkintä joka jää poliisin tietoon (ns patjatieto). En odota saavani mitään muuta. Karua ja surullista. Minua kohtaan tehdään rikos ja minulle riittää, että poliisi ottaa Pekkaan yhteyttä. Kuinka lamaannuttavaa.

Poliisi ei ole vielä ottanut yhteyttä Pekkaan tai ei ainakaan tietääkseni, lupasivat ilmoittaa kun ottavat. Nyt siis odotan ja jännitän. Mutta ainakin olen tehnyt sen mitä voin, olen kertonut tapahtumista poliisille, olen saanut (jälleen yhden ikävän) raiskaustapauksen rekisteriin ja tilastoihin. Olen näkyvä tapaus, yksi niistä 10-20% joka uskalti mennä poliisille. Vaikka en oikeutta tule saamaan, ainakaan en jää piiloon. Vielä kun saisi ihmiset ymmärtämään, ettei raiskaus ole useinkaan mikään puskacase jossa uhri huutaa, kirkuu, repii, potkii ja puree. Ettei raiskauksesta kovinkaan usein jää fyysisiä merkkejä, naisen kroppa itseasiassa torjuu näitä mm. erittämällä liukastetta emättimeen. Ettei raiskauksessa läheskään aina ole mukana välivaltaa (paitsi seksuaalista), eikä uhrissa ole aina mustelmia, vaikka välivaltaa olisi käytetty. Nukkuvan, sammuneen ja lamaantuneen ihmisen raiskaaminen on raiskaus siinä missä muutkin. Raiskaukset harvoin on selkeitä tapauksia, vaan hyvin sekavia, hämmentäviä ja monimutkaisia. Ei on kuitenkin aina ei ja sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa.

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä, mitvit

Tämä on raakaa tekstiä muistiosta. Olen humalassa, anteeksi. Kukaan tuskin ymmärtää tätä, mutta jodel ei nyt riitä. Osa on lähetettyä tekstiä, osa ei. On vaan pakko saada tämä ulos.


Mä voisin tappaa sut nyt. Sä tiedät jotain mitä kukaan ei tiedä. Mä avasin itseni sulle aivan kokonaan, koko vitun raa'auudessaan. En ole ikinä avannut kellekään itseäni näin. Jumalauta tää sattuu. Mä voisin tappaa sut, ihan kun siinä Black Mirrorissa joka katottiin. Millään ei enää ole väliä, paitsi totuudella. Jos se paljastuu ei ole enää elämää. Wäinölä2 tuuletusparveke kutsuu. Millään muulla ei ole väliä. Aivan sama tajuatko tilannetta, aivan sama tajuaako kukaan. Mä tiedän. Mä avasin itseni sulle totaalisesti ja sä tiesit et se on mahdollisesti vika kerta, jäähyväispanoja. Sä annoit mun olla haavottuvimillani tietäen et mä en saa ikinä korvausta siitä. Sä käytit mua, et ehkä tajunnut sitä kunnolla, mut sä käytit mua.

Seksissä mä olen raa'an avoin koska mä en pysty kontrolloimaan sitä. Tähän liittyy vahvasti mun tapa saada orgasmeja. Kuten oot ehkä huomannu, sen lisäks et oon naurettavan helppo, mun kroppa vetää lukkoon. Mä en voi noille mitään, ja mies voi tavallaan tehdä mitä vaan. Yksi ehkä seksin saralla intiimempejä ja haavoittuvaisempia kokemuksia oli sillon täällä kun aamulla vedit mut sun päälle selälleen makaa ja sormetit mua monta kertaa ja mä tulin tyyliin 10 sekunnissa aina uudelleen ja uudelleen. Koin olevani todella heikoilla ja haavottuvainen siinä, siksi nauroin ja vitsailin ajan kellottamisesta. Enkä sano et se oli huono hetki! Ehei, mutta hyvin hämmentävä mulle.

Tää seksi ja siihen liittyvä valta on ollut aina mun elämässä. Itseasiassa ihmettelen itse miksi mun nykynen koulu ja feministisempi ajatusmalli ei ole sitä korjannut. En muista paljon sulle taustojani sillon mun luona kerroin, koska niiden kertominen ei tosiaan ole mulle mikään juttu. Mä olen joutunut kertomaan kaiken paskan kymmenille terapeuteille, lääkäreille, hoitajille jne. se on mulle kun sanomalehteä lukisi. Sä et voi satuttaa mua sillä et huudat kadulla mun yrittäneen vuonna nakki itsemurhaa tai et oon ollut suljetulla. Se ei tunnu miltään, se on osa mun historiaa, varsinkin nyt kun oon terve ja jättänyt sen kaiken taakse.

Mutta seksin aikana mä oon toisen armoilla. Mies saa mut laukeamaan ja koska se on helppoa ja täysin mun kontrollin ulkopuolella, se tekee musta haavoittuvaisen. Mä oon myös fyysisesti heikompi ja olen kokenut sen kun mies ei hillitse himojaan. Sä olisit voinut siinä suihkussa painaa mun pään seinään ja panna mua suuhun niin, että en olisi voinut tehdä mitään. Sä olisit voinut käyttää henkistä väkivaltaa, kun mä olen kontallani sun edessä (fyysisesti alistuneemmassa asennossa). Kauhuskenaarioita on sata ja viisi. Mä vaan koen, etenkin millasia ja miten helpolla tuun, et mä en useinkaan hallitse tilannetta ja niin kiva kun vallasta on välillä luopua, sillä voi myös saada pahaa aikaan. Ja ei, en nyt tarkottanut et uskosin sun tekevän minkäänlaista väkivaltaa mua kohtaan, mutta mulle se riski tavallaan on aina olemassa.

Mut se miksi tää napsahti vähän tunteisiin on, et mä voin oikeasti kertoa elämästäni kaikki pahimmatkin paskat, eikä se haittaa. Mut kun mä olen polvillani sun edessä ja otan sulta suihin, koen sen käsittämättömän paljon intiimimpänä ja haavoittuvaisempana tilanteena kun minkään muun (en muuten ikinä ole polvistunut seisovan miehen eteen ottaa suihin, ihan syystä). Vaikka mä harrastan seksiä vapaamielisesti, seksi on mulle kuitenkin todella raa'an avonainen tila, siksi mä pidän silmät aina kiinni. Mulle seksi on parhaimmillaan nautinto, pahimmillaan raastava ja satuttava valtapeli. Ja mä en halua antaa semmosta valtaa miehille. Mä annoin sen vallan sulle, ja kun nyt tiedän et tiesit tilanteen mahdollisen viimeisyyden, tuli hyväksikäytetty olo. Et varmasti sitä tarkoittanut, mut mulle se tuntu siltä.

Tunnisteet: hampaat puutuu

En tiedä onko tällä blogilla enää yhtään lukijaa, mutta onneksi tätä ei olekaan koskaan kirjoitettu lukijoille, vaan itselle.

Joskus kauan sitten kun olin vielä masentunut, tein tietoisen päätöksen keskittyä itseeni. Jätin deittailun ja miehet syrjään ja keskityin pysymään kasassa itseni kanssa. Kun aloitin vielä terapian, koin hyvin tarpeelliseksi pitää kaiken maailman ihmissuhdekuviot minimissä ja käydä prosessia läpi ilman muiden häiriöitä. Tämä oli hyvä valinta, enkä missään nimessä ole koskaan asiaa katunut.

Näinä vuosina opin olemaan yksin, tekemään asioita yksin (leffateatteri, matkustelu ym. mitä moni kammoksuu tehdä yksin). Paranemisen myötä sekä varsinkin viime vuosina kun on elänyt terveen elämään, opiskellut yliopistossa asioita mistä saan voimaa, olen huomannut kasvaneeni itsenäisen lisäksi myös vahvaksi. En tarvitse elämääni ketään, pidän elämästäni tällaisena. Kivahan se kumppani toki olisi, mutta en koe pakottavaa tarvetta löytää ihmistä rinnalle, osaan ja viihdyn itsekseni. Toki kumppanittomuuteen ja elämään ilman läheisyyttä sekä seksiä jossa on kumppani, myös tottuu. Ajoittain olen kaivannut seksiä miehen kanssa, mutta nuoruuteni railakkaista vuosista huolimatta, en oikein lämpene enää yhden yön jutuille. Tämä on siis johtanut lopputulokseen, jossa olen huomannut olleeni ilman kahden ihmisen välistä läheisyyttä ja seksiä kymmenen vuotta. Viime vuosina olen deittaillut jonkun verran, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään, ennen kun nyt.

Kyllä, "kuiva" kauteni on ohi, sanotaan se tässä heti kärkeen. :P Se ei kuitenkaan ole se pointti tälle kirjoitukselle. Tarve tulla tänne syntyi, kun koin käsittämätöntä ahdistusta. En oikein osaa tökätä sormella siihen mikä ahdistaa, mutta sen olen nyt ehkä selvittänyt, ettei se johdu seksistä eikä miehestä. Seuralaiseni on hauska, meillä riittää juttua loputtomiin, seksi oli niin kivaa kun se nyt ensimmäisellä kerralla vieraan ihmisen kanssa voi olla ja pidän miestä viehättävänä. Silti ahdistaa, ahdistaa niin, että luennoilta tultuani katkaisin vuosikausien juomattoman kauteni (okey, olen joskus ottanut yhden, mutta en sitäkään pariin vuoteen). Vatsalaukun ohitusleikkauksen ansiosta alkoholi kihahtaa nähtävästi nopsaa päähän, laskee myös yhtä nopeasti. No, ainakin ahdistus väistyi hetkeksi.

Mutta luulen siis ahdistuksen johtuvan ehkä jollain tasolla kuitenkin läheisyyden puutteesta. Tiedättehän se kun on kovin ihastunut, haluaa koskettaa toista, pitää vähän kädestä, nukkua kainalossa jne? Tämä jäi pitkälti puuttumaan ja nähtävästi se oli jotain mitä kaipasin, vaikken ehkä ole sitä aiemmin tajunnut. Sinällään on typerää ahdistua tällaisesta, koska juttu on ihan alussa, ei ole mitään syytä miksi läheisyys ei tulisi kuvioihin seuraavien tapaamisten aikana. Olen siis ehkä ahdistunut typeristä asioista ahdistumiseen. Veikkaan myös väsymyksen ruokkivan fiilistä, mutta samalla tunnen kyllä itseni sen verran, ettei väsymys vaikuta minuun näin. Olenhan aina väsynyt.

Sinällään ahdistus ei ole mitään uutta, elämässä ahdistaa aina välillä. Olen myös viime vuosina "haaveillut" kyvystä juoda alkoholia v*tutukseen, koska siihen nyt ei ole varsinaista lääkettä. Eihän alkoholi mitään ratkaise, enkä sitä haekaan, vaan ennemmin haluan skipata murehtimisen ja ahdistuksen muutamaksi tunniksi ja selvittää asia seuraavana päivänä. Olen näiden melkein 20 "absolutistivuoden" aikana oppinut selviämään v*tutuksesta ilman viinaa, joskus paremmin, joskus huonommin. Ainakin olen oppinut, että ongelmat on olemassa seuraavanakin päivänä, mutta omalla kohdalla ne on ainakin usein lievempiä, kun on hetkeksi saanut jotain muuta ajateltavaa. Jotain erikoisen ahdistavaa tässä nyt kuitenkin oli, kun ratkesin kokeilemaan josko vatsani kestäisikin viinaa.

Vaan mitä ihmettä tehdä ahdistukselle jolle ei ole mitään järkevää syytä? Ja miksi ihmeessä se iski näin voimakkaana? Odotukseni seuralaisen suhteen ei olleet mitenkään korkeat, itseasiassa sellaisia ei juurikaan ollut. Kriiseilenkö tässä siis jotenkin sitä, etten kokenut kipinää kosketella toista, vaikka samalla kaipasinkin sitä? Sitä, että toinen on komea ja viehättävä, mutta samalla odotan jotain tunnetta mitä en osaa nimetä, enkä osannut etukäteen kaivata, mutta kuitenkin näin jälkikäteen tajua puuttuneen?

Huvittavaa on, että käsittelimme tänään luennolla sitä miten sanat eivät riitä kertomaan koko totuutta maailmasta ja miten ihmiset käsittelevät maailmaa liikaa sanojen avulla. Ja päädyn itse kirjoittamaan blogiin päättömiä lauseita joissa kirjoitan jostain mitä kaipaan, mutta en tiedä mikä se on, ja se ahdistaa niin paljon, että vedän hiprakat.

Tunnisteet: elämä mallillaan, hampaat puutuu

Oi voi, elämä menee niin vauhdilla, ettei perässä pysy, varsinkaan blogit. Tuntuu, että juurihan se kesä loppui, vaikkei mitään ole saanutkaan syksyllä aikaiseksi. Syksy on mennyt edelleen selkää potiessa, mutta myös uudempaa vaivaa, vatsaa ja väsymystä nimittäin. En ole aiheesta täällä mitään maininnutkaan, enkä juuri muuallakaan, mutta minulle siis tehtiin vatsalaukun ohitusleikkaus lokakuun alussa. Olo on ollut aika vetämätön sen jälkeen, kirurgin mukaan syy on pitkälti vähäisen energiamäärän, noin muuten kaikki on mennyt ihan hyvin.

Koska olen ollut sairas niin selän kun leikkauksen takia, olen ollut kesästä asti sairauslomalla. Koulussa sain aikaiseksi yhden kurssin (tai saan kun ensi viikolla kirjoitan sen puuttuvan esseen), mutta olen jälleen kerran todennut olevani asiantuntija Kelan ja sossun suhteen. Haluatteko kuulla hauskan Kela-kuvion? Aivan sama, kerron silti...

Hain sairauspäivärahaa ja yleistä asumistukea heinäkuun lopussa takautuvasti kesä- ja heinäkuulle, ja myöhemmin jokaiselle kuukaudelle kun olen ollut sairas. Olen kuitenkin samaan aikaan nostanut opintotuen, sillä sairauspäivärahapäätökset on tulleet kun on tulleet ja on ihan kiva, kun on joku päivä kuussa jolloin tietää rahaa tulevan (laskut maksettava). Olen myös käynyt töissä joka perjantai samassa lapsiryhmässä koko syksy, paikkasin erästä lastentarhanopettajaa joka teki lyhennettyä viikkoa. Koska sairauslomani on tullut aina kuukauden mittaisissa pätkissä, on myös sairauspäivärahani pätkitty. Vaan! Koska olen ollut perjantait töissä eli terve, on Kela tehnyt koko syksyn minulle maanantaista torstaisiin kestäviä päätöksiä, olenhan siis ma-to sairas, pe terve ja lauantain sairauspäivärahan menetän, sillä se katsotaan omavastuupäiväksi. En siis käytännössä ole hyötynyt töissä käynnistä mitään, koska menetän kahden päivän sairauspäivärahan, joka on about saman verran kun päivän palkka.

Jotta kuvio olisi vielä hassumpi, Kela on huomioinut sairauspäivärahassa saamani opintotuen ja maksanut näin pienempää sairauspäivärahaa. Kunnes opintotukitoimisto (yliopistolla oma, Kelan alainen) huomasi, että minulle on maksettu kahta etuutta, joita ei samaan aikaan voi saada eli he päättivät periä maksetut edut pois. Ihan oikein toimittu kyllä siis, olin tähän varautunut. Mikä tekee kuviosta naurettava, jaksan nauraa, koska rahaa on tullut kuitenkin koko ajan, on, ettei opintotukitoimisto ja Kela voi sopia asiaa keskenään eli opintotukitoimisto periä rahoja suoraa Kelasta, ovathan he samaa lafkaa. Ehei! Opintotukitoimisto tekee takaisinperintäpäätöksen, jonka jälkeen Kela tekee kaikista sairauspäivärahapäätöksistä uudet päätökset (oikaisu) ja sen jälkeen opintotukitoimisto lähettää minulle takaisinperintälaskut ja minä maksan ne niillä rahoilla, mitkä Kela minulle juuri myönti, kun myöntivätkin täyden sairauspäivärahan. Eipä siinä mitä, mutta kun ne sairauspäivärahapäätökset on niitä ma-to-päätöksiä eli joka viikolta oma, eli kaikista kymmenistä ma-to-päätöksistä on tehty oma oikaisu. Ennätykseni on seitsemän päätöstä päivässä, postitse paperisena, jotka on siis jokainen omassa kuoressa, omalla valitusohjeliitteellä. Olen saanut myös kuusi ja viisi päätöstä päivässä, mutta se seitsemän on toistaiseksi ennätys. Ei, en ole laskenut montako päätöstä olen kaikkiaan saanut. En taida uskaltaa laskea, tippuisin vielä penkiltä naurusta ja halkaisisin pääni.

Ai niin, se asumistukeni! No sehän on tarina erikseen, sillä Kela maksoi heinäkuussa haetun asumistuen vasta marraskuussa! Aina kun sain kuukauden sairausloman ja hain sairauspäivärahaa, päätti asumistukiväki odottaa uusinta päätöstä sairauspäivärahasta, ja kun sen saivat, heillä meni neljä viikkoa aikaa käsitellä asumistukea (normiaika käsittelylle), joka tarkoittaa, että kun he olivat valmiita tekemään päätöksen, oli vireillä jo uusi sairauspäiväraha ja he päättivät jälleen odottaa uusinta päätöstä. Lokakuun lopussa vihdoin joku fiksu päätti merkitä "kiireellinen" hakemukseen ja marraskuussa sainkin sitten viiden kuukauden tuet kerralla.

Sosiaalitoimiston kanssa en juuri ole jaksanut edes kinata. Sairauspäivärahani on sen verran suuri, se lasketaan vuoden 2013 tuloilla eli sen vuoden kun olin töissä (jipii!), joten en oikeastaan ole edes oikeutettu toimeentulotukeen kun erityisessä tapauksessa. Olen hakemukset kuitenkin laittanut, koska sairaalastahan tuli kohtalainen lasku ja koskaan ei tiedä vaikka sinne päätyisi uudelleen. Hakemukseni on kuitenkin olleet tyyliä "tässä hakemus, en jaksa laittaa liitteitä, kun ette mitään anna kuitenkaan". Erityinen plussa sosiaalitoimelle etteivät pyytäneet kaikkia Kelan päätöksiä, vaan heille riitti se mitä koneelta näkevät Kelan päättäneen!

Täytyy sanoa, etten olisi tätä rumbaa jaksanut, ellei Kela ja sossu olisi minulle entuudestaan niin tuttuja, ellei sairauspäivärahani ole about puolet isompi kun opintotuki ja ellen saisi säästettyä opintotukikuukausia (niitä on minulla alkunperinkin niukasti).
Jaa miten niin olen perustulon kannalla?! :D


Edelliseen äitipostaukseen on vielä kerrottava hieman jatkoa. Minä ehdotin ja ideoin meille äiti-tytär-joulun, enhän ole viettänyt joulua äitini kanssa pariinkymmeneen vuoteen tjsp. Minun aloitteesta vietimme siis joulua isosiskon perheen luona, mukaan tuli äidin ja minun lisäksi myös pikkusiskoni (joka asui aikanaan kanssani, Bambinakin viitattu). Olisin odottanut äitiltä jotain kiitosta tai kiitollisuutta, sillä hänkin varmasti ymmärsi, ettei minun olisi millään asteella tarvinnut viettää joulua hänen kanssaan ja tämä oli minulta todella iso ele. Pyh. En varmaan koskaan opi, ettei äitiltä kannata odottaa mitään.

Enimmäkseen joulureissu meni hyvin (olimme isosiskon luona kuusi päivää, 21.-26.), isosisko ja minä saimme paikattua välejämme yllättävän hyvin, olihan meillä tavallaan yhteinen "vihollinen", äiti. Äiti nimittän jaksoi kitistä ja vitistä lähes kaikesta, hirveä (negatiivinen) höösääminen ja kiukuttelu. Isosisko ja äiti otti useamman kerran yhteen ja isosiskoni mies jopa piti pienen puhuttelun mummille (äidilleni), kun me siskot olimme ruokakaupassa. Minä kykenin pitämään suuni supussa aina joulupäivään asti. Vaan loputtomiin minunkaan hermoni ei kestä, onhan tästä nyt ainakin se 15v. kun olen viimeeksi räjähtänyt ihmiselle, koneille ja kissalle kyllä menetän toisinaan hermoni. En vain kestänyt, kun mummi alkoi rähjätä neljän vanhalle siskonpojalle, joka katseli mummin suklaita lautasella ja kyseli saako hänkin. Mummi siis räksäytti pojalle kun rakkikoiralle joka tavoittelee nälissään luuta ja kun poika säikähti ja meni olohuoneeseen mököttämään/itkemään, äiti alkoi räksyttää minulle, kun ehdotin josko ottaisimme ruokia pöytään ja söisimme. Äiti oli kerennyt itselleen omat eväät jo kasaamaan eteensä ja mökötti purkkimeren takana. Kun sitten kehtasin ehdottaa, että otamme kaikki jouluruuat esiin ja katamme niitä sivupöydälle, jotta jokainen voi ottaa mitä haluaa, alkoi äiti kiukutella miten hän kyllä osaa ottaa oman ruokansa ja miten on niin kummallista, kun melkein 60-vuotias osaa syödä kun on nälkä, mutta nelikymppiset ei. Säksätys vai jatkui ja jatkui, vaikka yritin nätisti sanoa, että syö sinä ihan rauhassa mitä haluat, minä laitan sitten meille muille (muita=neljä ihmistä). Lopulta räjähdin, kun tajusin pienen pojan itkevän olohuoneessa, huusin naama punaisena pari lausetta, jonka jälkeen hiljenin. Isosisko juoksi olohuoneesta paikalle ja raivosi kahta kauheammin äidille, toi jopa ilmastointipeitin mummin eteen ja käski tukkia suu sillä jos muuten ei tule hiljaista. Tapansa mukaan äiti ei osannut olla hiljaa, hänen kun on pakko saada viimeinen sana, hän kun on aina oikeassa... Minä poistuin lopulta paikalta, koska säikähdin omaa kiihtymystäni ja järkytyin siitä niin, että kyyneleet kihosi silmiin.

Juttelimme myöhemmin isosiskon kanssa asiasta ja pyysin häneltä anteeksi. Surullista on, ettei äitini koskaan pyydä keneltäkään anteeksi. Isosisko on joskus mennyt sovittelemaan, pahoittelemaan omaa huutamistaan, mutta äidin vastaus on ollut vain "niin, kyllä minä mieleni pahoitin". Jaa, molemmat pahoittaa mielensä, molemmat huutaa, mutta vain toinen on velvollinen pyytämään anteeksi? Koska toinen ei voi olla väärässä, koskaan? Toisella on oikeus pahoittaa toisen mieli ja huutaa? Varsinkin pienelle lapselle, joka on 99% täysin syytön asioihin. Tuo suklaa-tapaus ei edes ollut ainoa kerta, kun mummi hermostui siskonpojalle, täysin aiheettomasti.

Ironista kyllä, annoin mummille joululahjaksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Olisin ehkä valinnut toisin jos olisin arvannut millainen joulu on tulossa.

Tunnisteet: aina väärinpäin, keskisormi pystyssä, käpy jäässä, mitvit, valo risukasassa

Aika ajoin tulee tilanteita, kun tarvitsisin isosiskoa joka neuvoisi ja kuuntelisi, jonka kanssa keskustella tasavertaisena. Valitettavasti minulla ei sellaista enää "ole". Minulla on vain tekopyhä "add" jolla ei ole aikaa eikä kykyä keskustella. Joku joka täyttää faceseinäni imelillä mietelauseilla elämän hidastamisesta, jauhaa materian turhuudesta, pörssien kaatamis-haaveista ja miten erilaisia ihmisiä pitäisi ymmärtää. Samaan aikaan hänen oma koti on kaaoksen vallassa, kun on tullut tilailtua netistä rojua ulosottoon asti. Puolet höyryämisestä on kopioitu minun mielipiteistäni ja kerrottu 200. Erilaisuuden ymmärrys koskettaa tasan häntä ja hänen raskaudesta puhjennutta add:ta ja fibroa. Siis minä väitän sen puhjenneen raskauden aikana, koska tämä ihminen jonka nyt näe on täysin uusi ja omituinen. Joko isosiskoni on elänyt 40v valheessa ja feikannut ihan kaiken tai sitten add voi puhjeta raskauden aikana. Itse hän tietysti väittää aina olleensa tälläinen.

Uskokaan tai älkää, mutta minä olen useamman kerran miettinyt äidilleni soittoa, kun tekee mieli pohtia erilaisia valintoja elämässä. Äidilleni! Kaikista maailman ihmisistä! Sanokaa minun sanoneen, ikäväkseni, mutta jonain päivänä tilanne on kääntynyt päälaelleen. Äiti on se joka joutuu välikäteen minun ja minun isosiskoni kanssa, kun ennen se oli isosisko joka oli välikädessä minun ja äitini suhteen. Jos homma menee tätä rataa, en näe mitään estettä etteikö isosiskoni ja minun välini tulehtuisi yhtä pahaksi, kun äidin ja minun välit aikanaan oli. Minulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta pitää elämässä ihmistä joka saa minut (lähes) tarttumaan pulloon. Jotakuta joka aiheuttaa joka päivä raastavaa hermojen ja hampaiden kiristelyä. Vaikka siskonpoika on maailman ihanin muksu, edes hän ei saa minua pitämään yhteyttä äitiinsä, jos niikseen tulee.

Tiedän olleeni aikojen saatossa ajoittain rasittava, mutta en niin rasittava millaista kuvaa isosiskoni minusta maalailee. Minä tietoisesti välttelin avautumista lähimmäisilleni, avauduin vain hoitohenkilökunnalle ja blogiini. Jos isosiskoni on blogin käsiinsä kaivanut ja sitä lukenut, sille en voi mitään, se on ollut hänen valintansa, turha syyttää minua. Tiedän myös muuttuneeni ihmisenä parantumisen myötä, olen pahoil... omalta kantiltani parempaan suuntaan, mutta tietysti se voi toisten silmissä olla ikävää muutosta. En enää ole kenenkään sylkykuppi, en se jonka niskaan kaadetaan kaikki p*ska. Tietenkin toivon, että isosiskoni vielä paranisi ja voisi kokea tämän saman tunteen. En minä häntä kaipaa omaksi likakaivokseni, vaikka hän väittää sellainen aina olleensa. Joskus epäilen tämän olevan vain jotain kostoa, koska olen aina ollut vahvempi ihminen, kuin hän,  uskaltanut tehdä omat ratkaisuni ja lopulta menin paranemaan ja kieltäytymään kuuntelemasta hänen murheitaan. Koska sanoin, että minun on ajateltava itseäni ensin. Nyt sitten yhtäkkiä minä olenkin se jolla on ongelma, kun en hyväksy häntä, hänen erikoisuuttaan, hänen "paranemisprosessiaan", hänen uutta upeaa välittävää ja ihmisherkkää persoonaansa.

Ehkä ainoa vaihtoehtoni on odottaa kunnes tämä hurahdus menee ohi, ihan kuten ne aiemmatkin. Ikävää vain tämän odottavan aika, sinä aikana kun joutuu sietämään kilokaupalla hevosen jätettä tai katkaisemaan välit, josta kärsii pieni lapsi. Äh, ei jaksa, päässä pyörii ja olisi mentävä nukkumaan. Anteeksi epämääräinen postaus. Ehkä joku saa jotain tolkkua. :P

Tunnisteet: aina väärinpäin, hampaat puutuu, keskisormi pystyssä, käpy jäässä

Vanha vaiva, välilevyn madaltuma, on oireillut muutaman päivän. Tänään nykäisin vähän ohjetta suuremman annoksen särkylääkettä. Ensin nukuin parin tunnin päiväunet ja nyt tohotan, kun mania olisi päällä. Pää ihmettelee mitä kroppa hyörii ja pyörii, välillä tuntuu, että katselen käsieni menoa ihan ulkopuolelta.

Joskus kauan sitten hain tarkoituksella pillereillä tälläistä oloa (eri lääke) ja se oli kivaa. Nyt en oikein tiedä miten suhtautua tähän olotilaan. Hassuahan tämä on, naurattaa oma käytös, kädet ja jalat vimpattaa koko ajan kun pakko-oireisella. Tuntuu, että olen yksi niistä erityislapsista joita aiemmin tällä viikolla hoidin. Voisin pyöriä ympäri käsiä taputtaen ja vajota jonnekin omaan maailmaan. Samalla tuntuu kuitenkin omituiselle, kun oma kroppa ei tunnu olevan hallinnassa, mieli karkaa omille teille. Hieman ahdistaa, tämä tuntuu kielletyltä ja väärältä. En tiedä saanko oikeasti nauraa tälle tai saanko olla iloinen, kun nauru pulppuaa itsekseen suusta. Syyllisyys painaa jos antautuu fiiliksen vietäväksi. Ei tästä saa nauttia. Takaraivossa painaa pelko entisiin tapoihin vajoamisesta. Jos tästä iloitsee, saattaa mieli haluta tätä muulloinkin, kun oikeassa särkytilassa. Kiusaus väärinkäytölle on aina olemassa, vaikkei tarvetta olisi. Rajan yli on niin helppo hypätä.

Vaan tulipahan vähän siivottua, leivottua, tiskattua ja päivitettyä blogeja. Eikä muuten pahemmin koskea selkään eikä jalkaan.

Tunnisteet: elämä mallillaan, jos, oikea nurja

Joskus on niin vaikea olla järkevä aikuinen, kun vastapuoli käyttäytyy kun pikkulapsi. Joskus tekee mieli haistattaa paska ja näyttää keskaria. Joskus toivoisi ettei verisiteet ja koko elämän kestänyt "paras ystävyys" olisi este. Joskus tekisi mieli alentua toisen tasolle ja olla ihan yhtä idiootti. Joskus tekisi mieli huutaa ääneen ja karauttaa menemään jättäen jälkeen vain pölyn nieltäväksi.


ps. Tästä lähin kommentit julkaistaa, ellei erikseen pyydetä ettei.

Tunnisteet: keskisormi pystyssä, käpy jäässä

Tulin äsken saunasta ja istuin sängylle itkien. En muista koska olisin viimeeksi itkenyt. Saunassakaan ei ole käynyt keskellä viikkoa vuosiin, nyt menin sinne yrittäen saada kireän kropan ja mielen rauhoittumaan.

Isosisko kertoi pari päivää sitten miehensä lähteneen "miettimään", suhde on siis katkolla ja ehkä jopa lopussa, talosta, velasta ja lapsesta huolimatta. Olen nyt siis pari päivää kuunnellut siskon vuodatusta asiasta ja murehtinut. Olen sanonut useamman kerran etten halua toimia terapeuttina enkä jaksaisi kuunnella avautumista, mutta hetken yrittämisen jälkeen siskon puhe kääntyy taas aiheeseen enkä minäkään aina osaa olla stoppaamassa toista heti.

Kaikki alko kaatua kun sisko aiemmin illalla laittoi Facebookissa "mun on ihan pakko vaan saada sanoa tämä", sanoma oli lyhyt, mutta jälleen kerran asiat palasi mieleeni ja vatvon niitä mielessäni jo kolmatta tuntia. Pitäisi mennä nukkumaan ja ennustan ettei pääni tyhjene siskon murheista tänäkään yönä.

Niin rakas ja ihana kun siskoni onkin, minun olisi pakko käskeä häntä vaikenemaan. En voi kuunnella hänen murheitaan, koska omissakin on tarpeeksi. Pitäisi päättää mitä kursseja otan keväälle, sumplia ne niin, että saisin töitäkin tehty, kunhan ensin keksisin mistä saisin tarpeeksi töitä, en myöskään ylipäätään oikein tiedä mitä kursseja pitäisi ottaa, paitsi, että olisi otettava paljon (paitsi, että työ), jotta saan vuoden opintopisteet kasaan eikä Kela ala huutamaan. Josta siis päästään seuraavaan murheeseen, raha, koska työt on niin epäsäännöllisiä ei tiedä mihin väliin niitä saa, paljonko tienaa, onko opintotukea peruttava, vai saanko edes tarpeeksi rahaa eläääkseni. Koulun, työn ja rahan lisäksi minua stressaa kämppis. Ärsyttää kun toinen on aika törkysika, ei ilmoita yhtään menojaan tai tulojaa, odottaa minun hoitavan kaiken kotona, imurointi on hänen ainoa hommansa ja olen nyt syksyllä pari kertaa saanut tehdä senkin perästä. Haluaisin niin hakea sitä pienempää asuntoa, mutta vuokra nousee niin ettei minulla ehkä ole varaa, eli raha. Tässä kuviossa on siis aivan tarpeeksi minun pienelle päälleni.

Pelottaa etten saa rauhaa siskolta ja hänen murheiltaa, en ennen kun ne kaataa minut ja minun elämäni. Jaksan juuri ja juuri pidellä oman elämän palloja ilmassa ja tiedän siskon, siskon miehen ja siskon lapsen pallojen sotkavan kuvion niin ettei omani enää selviä mukana. Kun on kymmenen vuotta kärsinyt, uhrannut ja tehnyt töitä päästäkseen tähän missä nyt on, tuntuu perkeleen epäreilulle jos minun elämäni nyt menee palasiksi siskon ongelmien takia. Niin rakas kun se sisko onkin.

Vastaus ongelmaa on siskon vaientaminen, se ei vain ole kovin helppoa. Kuten sanoin, olen asiasta huomattanut monesti, mutta siskoni vain unohtaa sen tai on vain se yksi pieni juttu joka on pakko päästä sanomaan. Siskoni on melkein koko aikuisiän kaatanut murheensa minun syliin, eikä hänen varmastikaan ole helppoa muuttaa tapoojaan. Tuntuu myös julmalle sanoa "mä en halua kuulla sun murheita" kun toisella on paha olla ja perhe hajoamassa. Toisaalta, siskoni elämässä on aina joku kriisi menossa, miehet, työpaikka, "onnettomuudet"...aina jotakin. Vaan nyt kun on vielä joulu tulossa, ei oikein voisi olla toiselle puhumattakaan. Yritä tässä sitten jaksaa.

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä

Joku kumma ahdistus on iskenyt, hampaat on ollut puuduksissa useita kertoja, hammaslääkärikin huomautti, että taidan purra hampaita yhteen (en narskuta, puren vain yhteen). Niin kivaa kun opiskeleminen onkin ei nämä periodin vaihtumiset ole yhtään kivoja. Hirveä kasa hommia tekemättä eikä päiviä ole tarpeeksi ja vaikka aihe koulussa on kiva, ei nuo epämääräiset ja epäselvät ohjeet sekä sivistyssanoja ja kiemuraisia lauseta sisältävät artikkelit ole kovin kivoja. Sen lisäksi rahat on vähissä ja työn saaminen on epävarmaa. En siis tällä hetkellä omista työsopimusta mihinkään, vaan teen pätkäsijaisuuksia kuten viime talvena/keväänä, soitto töihin tulee siis yleensä edellisenä päivänä tai saman päivän aamuna, tai sitten ei tule ollenkaan. Nyt kun olen koulussa en voi tehdä töitä kun kolmena päivänä viikossa, ja koska kaupungilla on hyvä vippi-systeemi ei töitä ole tarjolla ihan hirveästi. Vippi on siis työntekijä joka on kuukausipalkalla ja paikkailee oman alueensa sairaslomalaisia tarvittaessa, vippi harvoin on samassa paikassa kolmea päivää pidempään eli kilpailemme tasan samoista töistä. Toivoni on siis siinä, että poissaolijoita on samalla alueella enemmän kun vippi pystyy hoitamaan tai vippi on itse poissa. Stressiä lisää se, etten voinut marras-joulukuussa nostaa opintotukea, koska olen tienannut tänä vuonna aika paljon. Ja tietysti tuo ettei töistä tiedä yleensä ennen työpäivän aamua. Ensi viikollekin olisi vapaapäiville tekemistä, mutta ne siirtyy jos kutsu töihin tulee, toisaalta tekisi mieli merkitä päivät ei-sopiviksi, koska haluaisi pitää omista suunnitelmistaan kiinni. Olen harkinnut hankkivani töitä muualta, mutta rahan kannalta tämä olisi paras, tuntipalkka on korkein ja työpäivät on kokonaisia (tai ainakin lähellä, riippuu mihin aikaan hälyytetään töihin). Jo muutamalla täydellä työpäivällä ansaitsen sen mitä opintotuen kanssa nyt saa ansaita.

Toinen stressin aiheuttaja, vai onko tämä jo kolmas tai neljäs, on kämppis. Ihan mukava ihminen, mutta tyylimme elää ja määritellä mm. siisteyden taso sekä muu elämää haittaava meno/melu on vähän erilainen. En jaksaisi myöskään nipottaa, koska itsekään en ole mitenkään täydellinen. Joka viikko siis nielen kiukkua ja haaveilen omasta kodista. Oikeastaan tarkoitus onkin hakea pienempää asuntoa, mutta siinä törmätään taas kysymykseen raha, vuokra nousisi reilusta 300 eurosta yli 500 euroon, se on iso hyppy se opintotuella asuvalle, minä kun en halua ottaa opintolainaa kun entisetkin on maksamatta.

Vaan kai tämä tästä. Enimmäkseen elämä on kuitenkin ihan kivaa. Pitkä joululomakin tulossa, onneksi kämppis viettää sen kaiketi kokonaan kotikotonaan. ;)

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä

Mistä tietää saaneensa tarpeeksi ylipitkistä työpäivistä joiden päätteeksi pitää mennä vielä kouluun? Kun bussissa haikean biisin soidessa korviin ja sateen valuessa ikkunaa pitkin, tuijottaa maahan lätäköitä eikä ylös ikkunan reunaan pisaroita seuraillen. Onneksi työsopimus loppuu ensi viikolla ja saan aloittaa taas elämän. Ei enää herätyksiä 4.20, etenkään maanantai aamuisin.

Olen siis syys- ja lokakuun paahtanut niin koulussa kun töissäkin, viikonloput menee koulutehtävissä. Alkaa kroppakin vähitellen oireilla, olen viimeiset kolme päivää lämpöillyt iltaisin vaikken edes ole jaksanut mennä kouluun töiden päätteeksi. Onneksi syysloman (mikä loma?!) jälkeen sopparini päättyy ja voin keskittyä kouluun. Tarkoitus on kyllä tehdä seitsemän päivää töitä kuussa, sen verran voin tehdä ennen kun lähtisi opintotuki, joten täysin opiskelijaksi en heittäydy, alkuviikot kuitenkin on koulua, joten viikot ainakin alkavat helpommalla.

Hämmentävän hyvin olen jaksanut ottaen huomioon missä tilassa olin esim. neljä vuotta sitten, saati kymmenen. Ajatella, kymmenen vuotta sitten olin matkalla Pitkäniemeen, olin jonkin asteisessa koukussa diapameihin ja elämäni pohjimmissa mudissa, tai no, pohjat oli tulossa ehkä, mutta siellä kuitenkin. Tänään tajusin, että pami käyttöni oli pidempi aikaista kun muistin, se ei suinkaan rajoittunut siihen yhteen kesään vaan muistan valehdelleeni jo Puolan reissun aikana huonekaverini varastaneen pilleri, jotta sain lääkäriltä lisää pillereitä. Nyt kun muistaisi vaan koska se Puolan reissu oli, syksyllä 2003, keväällä 2004? Valokuvien ominaisuuksissa päiväys on tammikuussa 2003, mutta eihän Puolassakaan ruoho kasva tammikuussa? Kai se kuitenkin silloin joskus oli. Se tarkottaisi, että pelleilin diapameilla yli vuoden, jopa puolitoista. Järkyttävää. Miten elämä onkaan muuttunut tuossa ajassa.

Muutama uusi kommenttikin on tullut, kiitos niistä. Lämmittää sydäntä ihan hurjasti kun joku kertoo lukeneensa minua alusta asti. Se on kuulkaa aika saavutus, olenhan kirjoittanut blogia vuodesta 1999, se tekee 14 vuotta. Pian on muuten blogin synttärit, sillä aloitin blogini muistaakseen marraskuussa, vai olisiko peräti ollut aiemmin syksyllä? Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille kuka muistaa. Vuoden päästä voisikin pitää jo oikeat bileet. ;) En muuten itse ole lukenut ketään niin pitkään, sillä nekin pari blogia mitä luin ennen kun omani aloitin ovat jo lopettaneet. 2000-luvun alusta olen sitten jo lukenut useita ja luen edelleen, vaikka tahti heilläkin on kyllä hidastunut.

Tunnisteet: elämä mallillaan, tikulla silmään, valo risukasassa

Kevät meni töissä toisella puolella kaupunkia, samassa paikassa olen ollut koko kesän ja jatkan syksyllekin. Lukeminen yliopiston pääsykokeisiin jäi siis vähäiseksi, luin lähinnä tabletilla iltapäivisin kun tulin bussilla kotiin (puoliunessa) ja viikon verran 4-8 tuntia päivässä ennen pääsykokeita. Kävin kyllä kerran viikossa parin kuukauden ajan ainejärjestön pienimuotoisessa lukupiiri-valmennuskurssilla. Koe meni miten meni, oikeastaan heitin toivon kaivoon jo ennen koko pääsykoetta. Ylläri kyllä, jäin vain pisteen päähän sisäänpääsystä, kymmenennelle varasijalle. Joskin olivat ottaneet seitsemän ylimääräistä sisään kun pistemäärät oli samat, joten käytännössä olin varasijalla 17. Suunnittelin siis tekeväni töitä talven ja tuhlasin rahaakin vähän siihen malliin. Kunnes viime viikolla soitin yliopistolle kysyäkseni mikä on tilanteeni. Ensimmäinen varasija. Torstaina tuli sitten paksu kirje yliopistolta. Helkutti, pääsin kun pääsinkin kouluun. Voihan jee ja vee. Mieletöntä, että pääsin, mutta samalla olen vähän pulassa kun rahat on tuhlattu pariksi kuukaudeksi eteenpäin ja työsoppari on kirjoitettu lokakuun puoleen väliin (koulu alkaa virallisesti syyskuussa, mutta pari päivää on jo elokuussa).

En silti voi olla iloitsemasta. Jos ylioppilaaksi pääsy oli jo jotain aivan uskomatonta, niin yliopistoon pääseminen...ylittää käsityskykyni. Minusta tulee joku päivä yhteiskuntatieteiden kandi ja varmaan maisterikin. Minusta. Tytöstä jonka piti olla keskinkertaisen alapuolella, tai ainakin sivulauseissa annettiin aina ymmärtää ettei minun tulevaisuuteni ole kovin loistava. Olin lapsena aina serkkuani huonompi (vaikka olisin oikeasti joskus voinut olla jopa parempi), teiniä ongelmatapaus, ammattikoulussa lähinnä juhlin ja aikuisena masennuin. Toistan nyt itseäni ties monennen kerran. En todellakaan olisi ikinä uskonut kykeneväni tälläiseen. Minähän kärsin masennuksesta kymmenen vuotta, minä en koskaan ole ollut hyvä koulussa, eikä minun edes ole odotettu olevan hyvä. Vitsi. Yliopistoon, sinne yliviisaiden pariin. Apua. Tuleekohan minustakin yliviisas?

ps. Uskomatonta on myös se, että olen paahtanut töitä koko vuoden ilman sen suurempia lomia ja olen edelleen tolpillani. Joka pirun aamu väsyttää ja jopa "masentaa", mutta raahaudun silti töihin, yleensä olo myös helpottaa muutamassa tunnissa ja iltapäivällä on jo ihmeissään miten nopeasti työpäivä meni. Iltaisin kyllä nuokun ja piristyn korkeintaa pariksi tunniksi ennen kun pitäisi mennä nukkumaan. En siis koskaan pääse ajoissa petiin ja aamulla taas väsyttää.

Tunnisteet: elämä mallillaan, oikea nurja, sydän pakahtuu

Mistä ihminen tietää eläneensä liian kauan sosiaalitoimiston valvonnan alla? Vaikka ei ole joutunut enää moneen kuukauteen tiliotteitaan sossuun toimittamaan ja rahat on ihan itse ansaitut työllä, pohtii kehtaako mennä Mäkkiin syömään kun se näkyy tiliotteessa. Ei sosiaalitoimistokaan siihen koskaan mitään sanonut (eikä heillä ole oikeuttakaan), mutta silloin se hävetti. Siinä onkin yksi syy miksi minusta toimeentulotuki pitäisi siirtää Kelaan ja tiliotteiden syynääminen lopettaa. Joka kuukausi sai ensin ostoksia tehdessä ja sitten vielä tiliotetta lukiessa pohtia mitä ne sanookaan kun olen pistänyt yhteiskunnan keräämiä verorahoja "turhuuksiin". Itse sentään kehtasin silti tukeni hakea, mutta on varmasti paljon ihmisiä, joille on kertakaikkisen liikaa esitellä tiliotteitaan tuntemattomille. Ainahan tietysti voisi nostaa kaiken käteiseksi, mutta aika vaiva yhden häpeän takia.

Olen siis ollut töissä viime kuukaudet, siksi on ollut hiljaista vähän joka puolella. Vuoden alusta onnistuin saamaan muutaman päivän sijaisuuden erääseen isompaan päiväkotiin Tampereella ja sen jälkeen he ovatkin pyytäneet takaisin, olen ollut poissa talosta kolme päivää sen jälkeen ja tämän viikon kun on lomaa. Toivon mukaan ensi viikolla soittelevat jälleen ja pyytävät töihin. Ainoa miinus on, että kyseinen päiväkoti sijaitsee toisella puolella kaupunkia eli työmatkani on bussilla tunti suuntaansa. Varsinaisen työpäivän päälle kun lyö kaksi tuntia matkoihin, mahdolliset kaupassa/kaupungilla käynnit niin en kovinkaan monena päivänä selviä alle kymmenen tunnin "työpäivällä", lähinnä siis kotiin päästyä killitän läppärin ruutua silmät sumeana tai makaan sohvalla tuijottaen televisiota. Ennen kaikkea nautin hiljaisuudesta kunnes on aina mennä nukkumaan ja herätä taas aamulla ennen kukkoa. Parasta toki on kun saa vihdoin niin paljon rahaa, että voi ostaa jotain kivaa, huono juttu tosin on ettei palkka riitä siltikään, koska kaikesta on puute jo entuudestaan (ja vanhat velat painaa niskaan). Harmikseni tammikuussa asuntooni muuttanut kämppiskin sai yllättäen yksiön, joten olen jälleen vuokralaista vailla ja rahallisesti tiukilla.

Hämmentävintä kuitenkin on etten jaksa stressata asioista kovinkaan paljoa. Sijaisuudet ovat usein lyhyitä (3pv-2vk), joten juuri nytkään en tiedä onko töitä, koska ja missä, silti en jaksa murehtia vaan usko, että maanantaina tai viimeistään tiistaina puhelin soi. Vaikka kämppikseni siis häipyy ja mahdollisesti sen myötä joudun maksamaan koko reilun 600 euron vuokran yksin (jos joku kaipaa kattoa pään päälle Tampereella niin huone olisi vapaana!), uskon vakaasti löytäväni uuden asukkaan pian. Voisin oikein hyvin itkeä katkeria kyyneliä joka ilta peiton alla ja hajota palasiksi kaikesta epävarmuudesta, mutta jostain syystä en jaksa murehtia. Lempisanontani onkin ollut viime ajat "asioilla on tapana järjestyä", se nimittäin pitää paikkansa.

Minun ei oikeastaan pitänyt kirjoittaa tälläistä tilannekatsausta, mutta jostain syystä aloitin sillä ja siihen se nyt meni. Olkoon tämä nyt tässä ja ehkä ensi kerralla muuta. Ehkä kirjoitan pian uudelleen siitä mistä kerran jo aloitin ja jonka blogger kadotti, jos vain muistaisin ensin mikä se oli. :D

Tunnisteet: elämä mallillaan

Kesä on sitten tältä vuodelta historiaa, sen piti olla lomailua, mutta eipä se juuri löhöilyä sisältänyt. Koko kesän bussikortissa oli kuukausikortti, kun viimeiset ties monta vuotta olen kulkenut yleensä arvolla, kertonee jotain kulkemisen määrästä. Kesän lopussa koitti matka, josta olin haaveillut jo yli kymmenen vuotta. Joskus nuorena nimittäin sain päähäni, että Lontooseen on joskus päästävä. Kun Lontooseen pääsin ja Pariisissakin kävin samalla reissulla, aloin haaveilla Roomasta. Kun menin ensimmäisen kerran lukioon 2000 syksyllä, päätin matkustaa ylioppilaslahjarahoilla Roomaan. Haave hautautui vuosien kuluessa, etenkin kun lukiokin jäi tauolle välissä ja vaikka lukioon palasin en oikeastaan uskonut lakin saamiseen, joten en uskonut juhlaan enkä reissuunkaan. Vaikka keväästä lakki oli varma ja lopulta juhlatkin hoidossa, en uskonut saavani kerättyä tarpeeksi rahaa. Aika uhkarohkena varasin matkan kesäkuussa, vaikka rahaa tuli niukasti. Tästä oli kuitenkin haaveiltu niin kauan ja jos en nyt olisi lähtenyt, en varmaan olisi saanut uutta mahdollisuutta seuraavaan kymmeneen vuoteen. Parisen viikkoa sitten siis olin vihdoin Roomassa, melkein meinasin pakata yo-lakkini mukaan ja suunnittelin käveleväni lakki päässä osan päivistä. ;D Matkalaukkuun ei kuitenkaan mahtunut ja olisin kyllä pyörtynyt lämpöhalvauksesta, jos päässä olisi joku hattu kiikkunut. Seuraava "tuonne on vielä joskus päästävä!" on Pietari ja Wien, katsellaan kumpaan pääsen ensin.

Heti reissun jälkeen kävin viimeisen kerran terapiassa, hullua, kolmen vuoden psykoterapia on nyt ohi. Alussa olin hyvin epäileväinen terapian toimivuuden suhteen. Sinänsä olen aina uskonut terapian tehoon, mutta en oikeastaan vieläkään ymmärrä miksi se toimii. Miten jutteleminen kerran viikossa voi tehdä ihmisestä terveen? En kolmen vuoden aikana missään välissä kokenut mitään erityistä ahaa-elämystä terapian aikana, keväästä toki yhtäkkiä tajusin olevani melkeinpä terve, mutta se terveys oli hiipinyt hiljaa, silloin vain sen huomasin. Jotain on kuitenkin jossain liikahtanut, sillä voin oikeasti sanoa olevani terve. (Onnenkyyneleet nousee silmiin kun tuota toistelee itselleen.) Edelleen on kuitenkin vaikea tajuta tämän olevan totta, olen kuin eri ihminen, eikä mitenkään huonossa mielessä, tykkään nykyminästäni enemmän, mutta outoa tämä vain on, vaatii totuttelua.

Voisin hehkuttaa oloani ja terapian toimivuutta kaikille, mutta toisaalta ymmärrän ettei ihmiset jotka ovat siellä pohjalla halua kuulla onnestani, eivätkä he myöskään siihen usko omalla kohdalla. Muistan itse miten naurettavilta parantuneet ihmiset kuullostivat muutama vuosi sitten. Ensimmäisenä mielessä totesi "kivat sulle" ja sen jälkeen alkoi kova kieltely ettei sama voi toimia minun kohdalla, minä olen ihan eri tapaus. Tottahan se on, jokainen on oma tapauksensa, jokaisella on ne omat ongelmansa, ei ihmisten tunteita ja kohtaloita voi vertailla keskenään. Eikä paraneminen lähde toisten kehotuksesta, on itse kyllästyttävä siihen paskaa elämään ja todella haluttava muutosta, jollain tapaa myös uskottava muutoksen mahdollisuuteen. Myönnän suoraa etten minä ainakaan huonoimpina kausina (2003-2006) uskonut, että elämä voisi olla sen kummoisempaa. Elämä oli mikä oli, toiset parantuivat terveiksi, mutta en uskonut, että minusta tulisi ikinä täysin tervettä, hieman vähemmän vajaakuntoinen ehkä, mutta ei tervettä. Nyt ymmärrän, että se kuuluu siihen tilaan, kun on maassa niin on maassa, ei silloin voi uskoa minkään muuttuvan, ei niskasta kiskomiset tai lenkit auta ja toisten patistelut (ammattilaisten sekä läheisten) on lähinnä kiusaa. Tietyllä tasolla tämänkin ymmärsi jo silloin, mutta jotenkaan sitä ei sisäistänyt osaksi omaa elämää. Masentuneen näkemys kaikkeen on vain niin yksipuolinen ja kapea, ei se muuten masennusta olisikaan.

En siis aio "herätellä" ketään masentunutta paranemisprosessiin, en aio tulla teidän blogeihin hehkuttamaan oloani tai kertomaan miten paraneminen on mahdollista. Kyllä te sen syvällä sisällänne tiedätte, te ette vain halua uskoa siihen juuri nyt ja se on ihan ok. Niin se homma vaan menee, jokainen tarvitsee oman aikansa. Jos tämä höpinä nyt tuntuu ärsyttävälle ja hihhuloinnille, niin sitten ei ole sinun aikasi.

Vaan eipä tämä elämä mitään pilvilinnoja ole vieläkään. :P Koska en päässyt kouluun, jouduin tekemään uudet suunnitelmat, tai itseasiassa olisin päässyt ammattikouluun, mutta en ottanut paikkaa vastaan, koska siitä olisi koitunut vaan iso show rahallisesti. Puolet suunnitelmasta on kuitenkin jo toteutettu, sain "kämppiksen" (hän on täällä vähän miten sattuu eikä maksa edes puolia vuokrasta, siksi heittomerkit), joten voin asua tässä isossa asunnossa ainakin loppuvuoden. Toinen osa suunnitelmaa on hankkia töitä (hah! minä! töitä!!), jotta on jotain tekemistä syksylle ja saisin säästettyä rahaa keväälle, kun maksan taas asuntoa yksin. Pienempään en siis halua muuttaa, koska en halua mihinkään kalliille vvo:lle tai vts:lle, haluan tästä samasta opiskelijatalosta pienemmän asunnon, mutta en voi hakea sitä ennen kun olen opiskelija. Tässä asunnossa saan kuitenkin asua vaikka en ole opiskelija, näin lupasi vuokranantaja. Keväällä olisi tarkoitus olla taas työtön, jotta voin lukea yliopiston pääsykokeisiin. Nyt vain pitäisi etsiä niitä töitä. Olen kyllä valmis tekemään mitä vain, vaikka siivoamaan, kunhan saan tarpeeksi kuussa rahaa, jotta saan kerättyä niitä säästöjä. Jotenkaan en vaan saa itsestäni irti tehdä hakemuksia, cv:n sain tehtyä, mutta itse hakemuksen kirjoittamista olen suunnitellut jo kolme päivää. Meni sen cv:n aloittamiseenkin yli viikko, joten ei kai ihme etten ole tämän pidemmällä. Joku päivä vielä ryhdistäydyn. Ei kellään olisi tarjota minulle töitä ilman paperi- ja hakurumbaa? :)

Ai niin, pakko vielä kertoa niistä pääsykokeista. Kävin nimittäin katsomassa mikä kokeissa meni pieleen tai itseasiassa katsoin vain sosiaalitieteen, koska se meni mielestäni niin hyvin ja pisteetkin oli lähellä. Menihän se hyvin, olin saanut todella hyviä pisteitä lähes kaikista tehtävistä, kahdessa tehdävässä pisteet oli vain jäänyt alle puoleen. Heti kun luin ensimmäisen huonommin menneen tehtävän kysymyksen tajusin missä vika. Ohjeessa käskettiin käyttämään kaikkea saamaani materiaalia, mutta kun tehtävä oli ns B-osan lopussa en ollut käyttänyt kun sitä materiaalia mitä kokeessa saatiin. Juttuhan meni siis niin, että saimme ennakomateriaalin keväällä ja kokeessa A-osa käsitteli pitkälti tätä materiaalia, kokeessa saimme lisää artikkeleita ja B-osa käsitteli näitä tai no, nähtävästi vain B-osan alku käsitteli näitä. Oletin alusta asti jaon olevan selvä, joten en kokeessa edes ajatellut koko asiaa. Vaan kierojahan ne kokeiden tekijät tietysti on, jollain ne jyvät on akanoista eroteltava. Kompastuin siis silkkaan huolimattomuuteen, tiukan aikataulun kiireyteen ja lievään paniikkiin. Vaikka huolimattomuus onkin äärimmäisen raivostuttavaa, tälläinen huolimattomuus on minulle todella poikkeus, tämä oli helpotus. On helpompi lähteä ensi keväänä lukemaan uudelleen kun tietää, että tieto riittää ja homma on hanskassa, jos vain olen tarkempi. Olisi ollut todella vaikea koota itseään, jos kyse olisi ollut viisaudesta, siitä etten ollut osannut tarpeeksi. Luin nimittäin paljon enkä usko, että voisin opetella enempää ensi keväänä. Nyt homma kaatui johonkin mikä on helppo korjata, tyhmyyttä ja keskinkertaisuutta on lähes mahdoton korjata.

Pitäisiköhän keksiä uusia labeleita näille postauksille kun entiset on niin...masentavia...?

Tunnisteet: sydän pakahtuu, valo risukasassa

Mistä tietää olevansa parantunut masennuksesta?

Kaikki asiat on päin helvettiä, mutta silti joogan ja kylmän suihkun jälkeen mieli täyttyy onnesta, kun kuulee tervepääskyjen kirkuvan pihalla. Loppujen lopuksi, kaikki on ihan hyvin.

Ja Anonyymille, mä usko itsekin, että kaikki kääntyy parhaaksi. :) Jotenkin päin asiat lutviutuu, sain koulupaikan tai en. Ehkä tämä oli tarkoitettu näin, ehkä ne paikat joihin yliopistoon hain eivät ole niitä oikeita minulle. Ensi vuonna haen nimittään tod.näk. eri paikkoihin (tai ainakin toinen on eri), kun on enemmän aikaa lukea. Kaikella on tarkoituksensa.

Tunnisteet: sydän pakahtuu, valo risukasassa

Typerät liian ohuet kirjekuoret, heti näkee vastauksen vaikka ei edes avaa kuorta. Jaaha, sitten pitäisi keksiä joku toinen keino saada opiskelijaoikeudet, jotta saan halvemman asunnon. Johonkin naapurikunnan ammattikouluun varmaan haettava, tosin nekin paikat taitaa ylioppilaille olla tiukassa. Söiskö levyn suklaata vai vetäiskö jonkun meditaatio *ommmm*-session.

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä