Lyhyesti, pakko saada tämä ulos eikä ole ketään kelle voisin tästä avautua.

Mä voin olla aikuinen ja fiksu, mä pystyn keskustelemaan äidin kanssa Facebookissa järkevästi. Mä en halua puhua sille, mutta mä voin aikuisena ihmisenä vastata sille kun se juttelee mulle. Aikuinen ihminen voi kommunikoida asiallisesti ihmisen kanssa josta ei pidä.

Puhuin juuri ennen joululomaa terapiassakin tästä. En halua puhua tai olla missään tekemisissä äidin kanssa, koska pelkään sen luulevan pienintäkin yhteydenottoa anteeksiannoksi ja minähän en anteeksi ole antanut. En anna anteeksi ennen kuin äiti pyytää anteeksi. Tosin sitä ihmettä ei tapahdu koskaan joten itsensä kannalta olisi parempi vain antaa anteeksi. En vain kestä ajatusta, että äiti pääsee kun koira veräjästä. Plus jos äiti luulee meidän välien olevan ok se alkaa avautua omista jutuistaa ja sitä en todellakaan jaksa.

Tekisi niin mieli olla ilkeä, vittumainen ja jopa julma äidille kun se yrittää hieroa jotain sovun tapaista, mutta se tuntuu vähän lapselliselle. Ärsyttää olla aikuinen kun tekee mieli kiukutella kun pieni lapsi. Toisaalta, eipä se kiukuttelu helpota lopulta edes sitä omaa oloa joten miksipä ei sitten olisi fiksu aikuinen.

Tunnisteet: oikea nurja