sunnuntaina, tammikuuta 3

Oi voi, elämä menee niin vauhdilla, ettei perässä pysy, varsinkaan blogit. Tuntuu, että juurihan se kesä loppui, vaikkei mitään ole saanutkaan syksyllä aikaiseksi. Syksy on mennyt edelleen selkää potiessa, mutta myös uudempaa vaivaa, vatsaa ja väsymystä nimittäin. En ole aiheesta täällä mitään maininnutkaan, enkä juuri muuallakaan, mutta minulle siis tehtiin vatsalaukun ohitusleikkaus lokakuun alussa. Olo on ollut aika vetämätön sen jälkeen, kirurgin mukaan syy on pitkälti vähäisen energiamäärän, noin muuten kaikki on mennyt ihan hyvin.

Koska olen ollut sairas niin selän kun leikkauksen takia, olen ollut kesästä asti sairauslomalla. Koulussa sain aikaiseksi yhden kurssin (tai saan kun ensi viikolla kirjoitan sen puuttuvan esseen), mutta olen jälleen kerran todennut olevani asiantuntija Kelan ja sossun suhteen. Haluatteko kuulla hauskan Kela-kuvion? Aivan sama, kerron silti...

Hain sairauspäivärahaa ja yleistä asumistukea heinäkuun lopussa takautuvasti kesä- ja heinäkuulle, ja myöhemmin jokaiselle kuukaudelle kun olen ollut sairas. Olen kuitenkin samaan aikaan nostanut opintotuen, sillä sairauspäivärahapäätökset on tulleet kun on tulleet ja on ihan kiva, kun on joku päivä kuussa jolloin tietää rahaa tulevan (laskut maksettava). Olen myös käynyt töissä joka perjantai samassa lapsiryhmässä koko syksy, paikkasin erästä lastentarhanopettajaa joka teki lyhennettyä viikkoa. Koska sairauslomani on tullut aina kuukauden mittaisissa pätkissä, on myös sairauspäivärahani pätkitty. Vaan! Koska olen ollut perjantait töissä eli terve, on Kela tehnyt koko syksyn minulle maanantaista torstaisiin kestäviä päätöksiä, olenhan siis ma-to sairas, pe terve ja lauantain sairauspäivärahan menetän, sillä se katsotaan omavastuupäiväksi. En siis käytännössä ole hyötynyt töissä käynnistä mitään, koska menetän kahden päivän sairauspäivärahan, joka on about saman verran kun päivän palkka.

Jotta kuvio olisi vielä hassumpi, Kela on huomioinut sairauspäivärahassa saamani opintotuen ja maksanut näin pienempää sairauspäivärahaa. Kunnes opintotukitoimisto (yliopistolla oma, Kelan alainen) huomasi, että minulle on maksettu kahta etuutta, joita ei samaan aikaan voi saada eli he päättivät periä maksetut edut pois. Ihan oikein toimittu kyllä siis, olin tähän varautunut. Mikä tekee kuviosta naurettava, jaksan nauraa, koska rahaa on tullut kuitenkin koko ajan, on, ettei opintotukitoimisto ja Kela voi sopia asiaa keskenään eli opintotukitoimisto periä rahoja suoraa Kelasta, ovathan he samaa lafkaa. Ehei! Opintotukitoimisto tekee takaisinperintäpäätöksen, jonka jälkeen Kela tekee kaikista sairauspäivärahapäätöksistä uudet päätökset (oikaisu) ja sen jälkeen opintotukitoimisto lähettää minulle takaisinperintälaskut ja minä maksan ne niillä rahoilla, mitkä Kela minulle juuri myönti, kun myöntivätkin täyden sairauspäivärahan. Eipä siinä mitä, mutta kun ne sairauspäivärahapäätökset on niitä ma-to-päätöksiä eli joka viikolta oma, eli kaikista kymmenistä ma-to-päätöksistä on tehty oma oikaisu. Ennätykseni on seitsemän päätöstä päivässä, postitse paperisena, jotka on siis jokainen omassa kuoressa, omalla valitusohjeliitteellä. Olen saanut myös kuusi ja viisi päätöstä päivässä, mutta se seitsemän on toistaiseksi ennätys. Ei, en ole laskenut montako päätöstä olen kaikkiaan saanut. En taida uskaltaa laskea, tippuisin vielä penkiltä naurusta ja halkaisisin pääni.

Ai niin, se asumistukeni! No sehän on tarina erikseen, sillä Kela maksoi heinäkuussa haetun asumistuen vasta marraskuussa! Aina kun sain kuukauden sairausloman ja hain sairauspäivärahaa, päätti asumistukiväki odottaa uusinta päätöstä sairauspäivärahasta, ja kun sen saivat, heillä meni neljä viikkoa aikaa käsitellä asumistukea (normiaika käsittelylle), joka tarkoittaa, että kun he olivat valmiita tekemään päätöksen, oli vireillä jo uusi sairauspäiväraha ja he päättivät jälleen odottaa uusinta päätöstä. Lokakuun lopussa vihdoin joku fiksu päätti merkitä "kiireellinen" hakemukseen ja marraskuussa sainkin sitten viiden kuukauden tuet kerralla.

Sosiaalitoimiston kanssa en juuri ole jaksanut edes kinata. Sairauspäivärahani on sen verran suuri, se lasketaan vuoden 2013 tuloilla eli sen vuoden kun olin töissä (jipii!), joten en oikeastaan ole edes oikeutettu toimeentulotukeen kun erityisessä tapauksessa. Olen hakemukset kuitenkin laittanut, koska sairaalastahan tuli kohtalainen lasku ja koskaan ei tiedä vaikka sinne päätyisi uudelleen. Hakemukseni on kuitenkin olleet tyyliä "tässä hakemus, en jaksa laittaa liitteitä, kun ette mitään anna kuitenkaan". Erityinen plussa sosiaalitoimelle etteivät pyytäneet kaikkia Kelan päätöksiä, vaan heille riitti se mitä koneelta näkevät Kelan päättäneen!

Täytyy sanoa, etten olisi tätä rumbaa jaksanut, ellei Kela ja sossu olisi minulle entuudestaan niin tuttuja, ellei sairauspäivärahani ole about puolet isompi kun opintotuki ja ellen saisi säästettyä opintotukikuukausia (niitä on minulla alkunperinkin niukasti).
Jaa miten niin olen perustulon kannalla?! :D


Edelliseen äitipostaukseen on vielä kerrottava hieman jatkoa. Minä ehdotin ja ideoin meille äiti-tytär-joulun, enhän ole viettänyt joulua äitini kanssa pariinkymmeneen vuoteen tjsp. Minun aloitteesta vietimme siis joulua isosiskon perheen luona, mukaan tuli äidin ja minun lisäksi myös pikkusiskoni (joka asui aikanaan kanssani, Bambinakin viitattu). Olisin odottanut äitiltä jotain kiitosta tai kiitollisuutta, sillä hänkin varmasti ymmärsi, ettei minun olisi millään asteella tarvinnut viettää joulua hänen kanssaan ja tämä oli minulta todella iso ele. Pyh. En varmaan koskaan opi, ettei äitiltä kannata odottaa mitään.

Enimmäkseen joulureissu meni hyvin (olimme isosiskon luona kuusi päivää, 21.-26.), isosisko ja minä saimme paikattua välejämme yllättävän hyvin, olihan meillä tavallaan yhteinen "vihollinen", äiti. Äiti nimittän jaksoi kitistä ja vitistä lähes kaikesta, hirveä (negatiivinen) höösääminen ja kiukuttelu. Isosisko ja äiti otti useamman kerran yhteen ja isosiskoni mies jopa piti pienen puhuttelun mummille (äidilleni), kun me siskot olimme ruokakaupassa. Minä kykenin pitämään suuni supussa aina joulupäivään asti. Vaan loputtomiin minunkaan hermoni ei kestä, onhan tästä nyt ainakin se 15v. kun olen viimeeksi räjähtänyt ihmiselle, koneille ja kissalle kyllä menetän toisinaan hermoni. En vain kestänyt, kun mummi alkoi rähjätä neljän vanhalle siskonpojalle, joka katseli mummin suklaita lautasella ja kyseli saako hänkin. Mummi siis räksäytti pojalle kun rakkikoiralle joka tavoittelee nälissään luuta ja kun poika säikähti ja meni olohuoneeseen mököttämään/itkemään, äiti alkoi räksyttää minulle, kun ehdotin josko ottaisimme ruokia pöytään ja söisimme. Äiti oli kerennyt itselleen omat eväät jo kasaamaan eteensä ja mökötti purkkimeren takana. Kun sitten kehtasin ehdottaa, että otamme kaikki jouluruuat esiin ja katamme niitä sivupöydälle, jotta jokainen voi ottaa mitä haluaa, alkoi äiti kiukutella miten hän kyllä osaa ottaa oman ruokansa ja miten on niin kummallista, kun melkein 60-vuotias osaa syödä kun on nälkä, mutta nelikymppiset ei. Säksätys vai jatkui ja jatkui, vaikka yritin nätisti sanoa, että syö sinä ihan rauhassa mitä haluat, minä laitan sitten meille muille (muita=neljä ihmistä). Lopulta räjähdin, kun tajusin pienen pojan itkevän olohuoneessa, huusin naama punaisena pari lausetta, jonka jälkeen hiljenin. Isosisko juoksi olohuoneesta paikalle ja raivosi kahta kauheammin äidille, toi jopa ilmastointipeitin mummin eteen ja käski tukkia suu sillä jos muuten ei tule hiljaista. Tapansa mukaan äiti ei osannut olla hiljaa, hänen kun on pakko saada viimeinen sana, hän kun on aina oikeassa... Minä poistuin lopulta paikalta, koska säikähdin omaa kiihtymystäni ja järkytyin siitä niin, että kyyneleet kihosi silmiin.

Juttelimme myöhemmin isosiskon kanssa asiasta ja pyysin häneltä anteeksi. Surullista on, ettei äitini koskaan pyydä keneltäkään anteeksi. Isosisko on joskus mennyt sovittelemaan, pahoittelemaan omaa huutamistaan, mutta äidin vastaus on ollut vain "niin, kyllä minä mieleni pahoitin". Jaa, molemmat pahoittaa mielensä, molemmat huutaa, mutta vain toinen on velvollinen pyytämään anteeksi? Koska toinen ei voi olla väärässä, koskaan? Toisella on oikeus pahoittaa toisen mieli ja huutaa? Varsinkin pienelle lapselle, joka on 99% täysin syytön asioihin. Tuo suklaa-tapaus ei edes ollut ainoa kerta, kun mummi hermostui siskonpojalle, täysin aiheettomasti.

Ironista kyllä, annoin mummille joululahjaksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Olisin ehkä valinnut toisin jos olisin arvannut millainen joulu on tulossa.

Tunnisteet: , , , ,

sea   18.55    0 kommentti(a)








sea

- nainen
- melkein neljäkymmentä
- avautunut blogissaan vuodesta 1999
- vapaaehtoisesti lapseton
- yliopistolainen
- ylioppilas vuodelta 2012
- köyhähkö
- masentunut 1999-2012
- opettelee ja ihmettelee terveenä elämistä

arkisto
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
kesäkuuta 2007
heinäkuuta 2007
elokuuta 2007
syyskuuta 2007
lokakuuta 2007
marraskuuta 2007
joulukuuta 2007
tammikuuta 2008
helmikuuta 2008
maaliskuuta 2008
huhtikuuta 2008
toukokuuta 2008
kesäkuuta 2008
heinäkuuta 2008
elokuuta 2008
syyskuuta 2008
lokakuuta 2008
marraskuuta 2008
joulukuuta 2008
tammikuuta 2009
helmikuuta 2009
maaliskuuta 2009
huhtikuuta 2009
toukokuuta 2009
kesäkuuta 2009
heinäkuuta 2009
elokuuta 2009
syyskuuta 2009
lokakuuta 2009
marraskuuta 2009
joulukuuta 2009
tammikuuta 2010
helmikuuta 2010
maaliskuuta 2010
toukokuuta 2010
kesäkuuta 2010
heinäkuuta 2010
elokuuta 2010
syyskuuta 2010
marraskuuta 2010
joulukuuta 2010
huhtikuuta 2011
elokuuta 2011
huhtikuuta 2012
toukokuuta 2012
heinäkuuta 2012
syyskuuta 2012
helmikuuta 2013
elokuuta 2013
lokakuuta 2013
joulukuuta 2013
maaliskuuta 2015
huhtikuuta 2015
heinäkuuta 2015
tammikuuta 2016
lokakuuta 2017
tammikuuta 2018
maaliskuuta 2018

1999-2007 rajoitetusti saatavilla



Powered by Blogger