Tämä kirjoitus ei liity edellisen postauksen henkilöön, kyseessä on eri tapaus.


Olen tavallaan aika yllättynyt, että olen selvinnyt kolmekymmentäyhdeksän vuotiaaksi ennen kun joudun seksuaalisen väkivallan uhriksi. Omassa lähipiirissä on ainakin kaksi raiskaustapausta, kaveripiirissä useita raiskauksia tai muunlaisia seksuaalisia väkivaltatekoja. Lähes jokainen nuori nainen on itse kokenut tai tietää lähipiiristä jonkun jolle on sattunut jotain, jos ei muuta niin se klassinen "jäin bileiden jälkeen kaverin lattialle nukkuu ja heräsin siihen kun jonkun käsi oli mun housuissa". Oli mitä mieltä tahansa #meetoo-kampanjasta, niin totuus on, että seksuaalista väkivaltaa on kokenut aivan liian moni ja aivan liian moni ei ymmärrä miten vakavia asioita heille on tapahtunut, saati, että he olisivat menneet poliisille kertomaan asiasta. Rikosuhritutkimuksen mukaan 80-90% raiskauksista jää ilmoittamatta poliisille ja niistä jotka ilmoitetaan, vain 10% saa tuomion. Nämä luvut on mielestäni aivan järkyttäviä ja kertoo, että systeemissä on jotain pahasti vialla.

----


Minulla oli viime syksystä alkaen vakituinen seksisuhde erääseen mieheen, kutsutaan häntä tässä vaikka Pekaksi, se ei ole hänen oikea nimensä. Olemme harrastaneet seksiä kerran pari viikossa eikä asian suhteen ole ollut mitään ongelmia. Yleensä olemme laittaneet toiselle viestiä ja kysynyt tuletko/tulenko käymään, jopa parin tunnin varoitusajalla. Minä olen aina mennyt hänen luokseen, olemme suht nopeasti päätynyt sänkyyn ja seksin jälkeen olen aika nopeasti lähtenyt kotiin. Homma toimi aina hyvin samalla kaavalla ja olen nopeimmillani päässyt ovesta ulos alle tunnissa. Muutamia viikkoja sitten asiat meni kuitenkin toisin.

Oli perjantai ilta, laitoin Pekalle viestiä kysyen voisinko tulla käymään. Hän vastasi, että on hieman huono päivä, mutta tulisinko sunnuntaina, vastasin sen sopivan. Parin tunnin päästä Pekka kuitenkin laittoi uuden viestin ja kysyi tulisinko sittenkin, hän on ottanut pari, mutta lupasi olla hauska humalassa. En ollut koskaan tavannut Pekkaa humalassa, mutta koska hän selvänä on todella rauhallinen, hiljainen ja säntillinen kaveri, en uskonut pienen hiprakan olevan huono asia. Itse olin ottanut kaksi annosta alkoholia ja olin 38 asteen kuumeessa (minulle se on todella korkea!). Arvostelukykyni oli siis ehkä hieman sumea.

Menin tavalliseen tapaan Pekalle, harrastimme seksiä tutulla kaavalla ja ajattelin jäädä makaamaan hänen sängylleen hetkeksi kuten aina ennenkin. Tai näin oletin. Pekka kuitenkin alkoi ns sormettamaan minua uudelleen. Ajattelin hänen haluavan uutta yhdyntää joten annoin asian tapahtu. Saatuani pari orgasmia Pekka piti pienen tauon, vitsailin hänelle kyvystäni saada orgasmeja loputtomiin. Kohta hän aloitti sormettamisen uudelleen. En ymmärtänyt miksi, koska selkeästi homma ei ollut etenemässä yhdyntään, mutta en myöskään kieltänyt. Pian Pekka piti uuden tauon ja totesin, että en nähnyt hommassa pointtia, koska sitä voisi jatkaa loputtomiin.

Tämän jälkeen on pitkähkö pätkä joka on edelleen hieman hämärä. Muistan asioita joita tapahtui, mutta en muista missä järjestyksessä, on myös asioita joita en muista. Muista, jossain välissä tuijotaneeni kelloa ja miettineeni lähtemistä. En kuitenkaan lähtenyt, koska seuraavan yöbussin lähtöön oli reilusti aikaa enkä halunnut mennä pakkaseen palelemaan. Muistan Pekan sormettaneen minua uudelleen ja muista ajatelleeni, että jos vien tämän yhdynnäksi hän ehkä lopettaa minuun koskemisen. En muista kielsinkö Pekkaa ennen toista yhdyntää, mielestäni kyllä, mutta en voi vannoa. Muistan olleeni jopa hieman aloitteellinen uuden yhdynnän suhteen, koska pidin sitä ainoana keinona päästä tilanteesta pois. En missään välissä muista ajatelleeni, että sängystä poistuminen olisi vaihtoehto. Vaihtoehtoni olivat joko yhdyntä tai sormettamisen jatkuminen.

Toisen yhdynnän jälkeen muistini palaa selkeäksi. Makaan sängyssä ja Pekka yrittää jälleen saada käsiään jalkoväliini. Sanoin useita kertoja älä ja lopeta, mutta Pekka nauraa ja pitää tilannetta vitsinä. Potkin hänen käsiään pois, kiemurtelen ja toistan lopeta. En silti osaa heti nousta pois, se ei vain tunnu vaihtoehdolle. Pekan sormet käy monta kertaa sisälläni. Lopulta kello on sen verran, että seuraavan bussin lähtöön on alle puolituntia. Nousen sängystä ja menen vessaan. Kun palaan alan kerätä vaatteita lattialta, Pekka tulee penis pystyssä eteeni. Olen itse lyhyt ja Pekka todella pitkä, joten hänen peniksensä osuu rintakehääni monta kertaa. Istun sohvalle pukemaan jolloin Pekka tulee eteeni seisomaan, penis on suuni korkeudella. Vetäydyn sohvalla taaksepäin, mutta Pekka siirtyy lähemmäksi, käännän pääni pois ja lähes tunnen peniksen poskessani. En muista tönäisinkö Pekan pois vai siirtyykö hän itse, mutta kun pääsen seisomaan hän ottaa minut halaukseen, työntäen samalla kätensä jalkoväliini. Annan hänelle heippapusun ja kiemurtelen otteesta irti. Toistan useaan otteeseen pukiessa lopeta ja olen lähdössä kotiin, mutta Pekalle se on vitsi ja hän yrittää saada minua takaisin sänkylle. Siirtyessäni eteiseen Pekka tulee perässä penis pystyssä ja työntää sen jopa takkini väliin. Lopulta saan ulkovaatteet päälle, Pekka seuraa minua ovella asti. Hän ymmärtää perääntyä vasta kun kysyn aikooko hän tulla alasti rappuun. Pääsen vihdoin pois asunnosta. Kävelen auki olevaan Heseen, käyn vessassa fiksaamassa meikkini, ostan hampurilaisen ja menen pysäkille odottamaan bussia. Ainoa ajatukseni on "pysy kasassa, ihan kohta sä olet kotona, näytä normaalille". Kotona sinnittelen tovin, menen suihkuun, romahdan kylpyhuoneen lattialle ja itken silmät päästäni.


---



En missään vaiheessa ole kokenut saaneeni suurempia traumoja itse tapahtumasta, tuskani on liittynyt enemmän omaan käytökseeni sekä muiden asenteisiin. Ensimmäiset viikot syytin itseäni siitä, etten noussut sängystä. Samaan aikaan kiroilin, koska tiedän etten ole syyllinen. Olen satoja kertoja puolustanut uhreja sanomalla, ettei se ikinä ole heidän vika. Ihminen lamaantuu shokissa, siinä tilassa ei osaa toimia aina kovin loogisesti. Ja kaikesta tästä huolimatta syytin itseäni, sekä syytin itseäni siitä, että syytin itseäni. Ammattilaisen avulla ymmärsin paremmin logiikan jolla aivot tällaisissa traumatilanteissa toimii sekä sen, että ns ammattilaisenkin ammatti herkästi katoaa kun joutuu itse uhriksi. Uhriksi voi joutua kuka vain, miten fiksu ihminen vain, vaikka tietäisi miten toimia, ei shokissa harvoin osaa toimia. Kyllä, olisin voinut koska vain nousta siitä sängyltä, mutta sillä hetkellä aivojeni mielestä se ei ollut vaihtoehto. Tuntui kun olisin katsonut kapeiden putkien läpi enkä kyennyt näkemään mitään niiden ulkopuolelta.

En myöskään ensimmäisinä viikkoina osannut mieltää tapahtumaa raiskaudeksi, pidin sitä seksuaalisena väkivaltana tai korkeintaan raiskauksen yrityksenä. Vieläkin sana raiskaus kalahtaa korvaani. Ammattilaisen kannustamana kuitenkin päädyin lopulta poliisin puheille, ja poliisi merkitsi tapahtuman raiskaukseksi jo lyhyen kertomani perusteella. Niin paljon kun pelottelua etukäteen kuulin, poliisilla käyminen oli yllättävän ok. Sain ajan suoraa työntekijälle jolla on pitkä kokemus seksuaalirikoksista, joten se varmasti auttoi asiaa. Ei se pari tuntinen mikään helppo ollut, mutta ehkä oma suhtautuminen tapahtumaan auttoi. En koe vaikeaksi kertoa siitä mitä tapahtui, omista tunteista kertominen sitä vastoin on vaikeampaa. Kertomani jälkeen poliisi kysyi minulta haluanko nostaa syytteen ja haluanko korvauksia jos tuomio tulisi. Tietenkin. Perään hän kuitenkin totesi, että kai ymmärrän, ettei tämä todennäköisesti ikinä tule menemään syyttäjältä eteenpäin, vaan syyttäjä tulee tekemään syyttämättä jättämisen. Koska niin nämä asiat vain menee, raiskaukset ei etene oikeuteen. Ymmärrän, ja se fakta minua ehkä surettaa eniten. Systeemissä on helvetin iso vika. Itse olen pyrkinyt ajattelemaan, että "tuomioksi" riittää poliisin yhteydenotto, kuulustelu ja merkintä joka jää poliisin tietoon (ns patjatieto). En odota saavani mitään muuta. Karua ja surullista. Minua kohtaan tehdään rikos ja minulle riittää, että poliisi ottaa Pekkaan yhteyttä. Kuinka lamaannuttavaa.

Poliisi ei ole vielä ottanut yhteyttä Pekkaan tai ei ainakaan tietääkseni, lupasivat ilmoittaa kun ottavat. Nyt siis odotan ja jännitän. Mutta ainakin olen tehnyt sen mitä voin, olen kertonut tapahtumista poliisille, olen saanut (jälleen yhden ikävän) raiskaustapauksen rekisteriin ja tilastoihin. Olen näkyvä tapaus, yksi niistä 10-20% joka uskalti mennä poliisille. Vaikka en oikeutta tule saamaan, ainakaan en jää piiloon. Vielä kun saisi ihmiset ymmärtämään, ettei raiskaus ole useinkaan mikään puskacase jossa uhri huutaa, kirkuu, repii, potkii ja puree. Ettei raiskauksesta kovinkaan usein jää fyysisiä merkkejä, naisen kroppa itseasiassa torjuu näitä mm. erittämällä liukastetta emättimeen. Ettei raiskauksessa läheskään aina ole mukana välivaltaa (paitsi seksuaalista), eikä uhrissa ole aina mustelmia, vaikka välivaltaa olisi käytetty. Nukkuvan, sammuneen ja lamaantuneen ihmisen raiskaaminen on raiskaus siinä missä muutkin. Raiskaukset harvoin on selkeitä tapauksia, vaan hyvin sekavia, hämmentäviä ja monimutkaisia. Ei on kuitenkin aina ei ja sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa.

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä, mitvit

Oi voi, elämä menee niin vauhdilla, ettei perässä pysy, varsinkaan blogit. Tuntuu, että juurihan se kesä loppui, vaikkei mitään ole saanutkaan syksyllä aikaiseksi. Syksy on mennyt edelleen selkää potiessa, mutta myös uudempaa vaivaa, vatsaa ja väsymystä nimittäin. En ole aiheesta täällä mitään maininnutkaan, enkä juuri muuallakaan, mutta minulle siis tehtiin vatsalaukun ohitusleikkaus lokakuun alussa. Olo on ollut aika vetämätön sen jälkeen, kirurgin mukaan syy on pitkälti vähäisen energiamäärän, noin muuten kaikki on mennyt ihan hyvin.

Koska olen ollut sairas niin selän kun leikkauksen takia, olen ollut kesästä asti sairauslomalla. Koulussa sain aikaiseksi yhden kurssin (tai saan kun ensi viikolla kirjoitan sen puuttuvan esseen), mutta olen jälleen kerran todennut olevani asiantuntija Kelan ja sossun suhteen. Haluatteko kuulla hauskan Kela-kuvion? Aivan sama, kerron silti...

Hain sairauspäivärahaa ja yleistä asumistukea heinäkuun lopussa takautuvasti kesä- ja heinäkuulle, ja myöhemmin jokaiselle kuukaudelle kun olen ollut sairas. Olen kuitenkin samaan aikaan nostanut opintotuen, sillä sairauspäivärahapäätökset on tulleet kun on tulleet ja on ihan kiva, kun on joku päivä kuussa jolloin tietää rahaa tulevan (laskut maksettava). Olen myös käynyt töissä joka perjantai samassa lapsiryhmässä koko syksy, paikkasin erästä lastentarhanopettajaa joka teki lyhennettyä viikkoa. Koska sairauslomani on tullut aina kuukauden mittaisissa pätkissä, on myös sairauspäivärahani pätkitty. Vaan! Koska olen ollut perjantait töissä eli terve, on Kela tehnyt koko syksyn minulle maanantaista torstaisiin kestäviä päätöksiä, olenhan siis ma-to sairas, pe terve ja lauantain sairauspäivärahan menetän, sillä se katsotaan omavastuupäiväksi. En siis käytännössä ole hyötynyt töissä käynnistä mitään, koska menetän kahden päivän sairauspäivärahan, joka on about saman verran kun päivän palkka.

Jotta kuvio olisi vielä hassumpi, Kela on huomioinut sairauspäivärahassa saamani opintotuen ja maksanut näin pienempää sairauspäivärahaa. Kunnes opintotukitoimisto (yliopistolla oma, Kelan alainen) huomasi, että minulle on maksettu kahta etuutta, joita ei samaan aikaan voi saada eli he päättivät periä maksetut edut pois. Ihan oikein toimittu kyllä siis, olin tähän varautunut. Mikä tekee kuviosta naurettava, jaksan nauraa, koska rahaa on tullut kuitenkin koko ajan, on, ettei opintotukitoimisto ja Kela voi sopia asiaa keskenään eli opintotukitoimisto periä rahoja suoraa Kelasta, ovathan he samaa lafkaa. Ehei! Opintotukitoimisto tekee takaisinperintäpäätöksen, jonka jälkeen Kela tekee kaikista sairauspäivärahapäätöksistä uudet päätökset (oikaisu) ja sen jälkeen opintotukitoimisto lähettää minulle takaisinperintälaskut ja minä maksan ne niillä rahoilla, mitkä Kela minulle juuri myönti, kun myöntivätkin täyden sairauspäivärahan. Eipä siinä mitä, mutta kun ne sairauspäivärahapäätökset on niitä ma-to-päätöksiä eli joka viikolta oma, eli kaikista kymmenistä ma-to-päätöksistä on tehty oma oikaisu. Ennätykseni on seitsemän päätöstä päivässä, postitse paperisena, jotka on siis jokainen omassa kuoressa, omalla valitusohjeliitteellä. Olen saanut myös kuusi ja viisi päätöstä päivässä, mutta se seitsemän on toistaiseksi ennätys. Ei, en ole laskenut montako päätöstä olen kaikkiaan saanut. En taida uskaltaa laskea, tippuisin vielä penkiltä naurusta ja halkaisisin pääni.

Ai niin, se asumistukeni! No sehän on tarina erikseen, sillä Kela maksoi heinäkuussa haetun asumistuen vasta marraskuussa! Aina kun sain kuukauden sairausloman ja hain sairauspäivärahaa, päätti asumistukiväki odottaa uusinta päätöstä sairauspäivärahasta, ja kun sen saivat, heillä meni neljä viikkoa aikaa käsitellä asumistukea (normiaika käsittelylle), joka tarkoittaa, että kun he olivat valmiita tekemään päätöksen, oli vireillä jo uusi sairauspäiväraha ja he päättivät jälleen odottaa uusinta päätöstä. Lokakuun lopussa vihdoin joku fiksu päätti merkitä "kiireellinen" hakemukseen ja marraskuussa sainkin sitten viiden kuukauden tuet kerralla.

Sosiaalitoimiston kanssa en juuri ole jaksanut edes kinata. Sairauspäivärahani on sen verran suuri, se lasketaan vuoden 2013 tuloilla eli sen vuoden kun olin töissä (jipii!), joten en oikeastaan ole edes oikeutettu toimeentulotukeen kun erityisessä tapauksessa. Olen hakemukset kuitenkin laittanut, koska sairaalastahan tuli kohtalainen lasku ja koskaan ei tiedä vaikka sinne päätyisi uudelleen. Hakemukseni on kuitenkin olleet tyyliä "tässä hakemus, en jaksa laittaa liitteitä, kun ette mitään anna kuitenkaan". Erityinen plussa sosiaalitoimelle etteivät pyytäneet kaikkia Kelan päätöksiä, vaan heille riitti se mitä koneelta näkevät Kelan päättäneen!

Täytyy sanoa, etten olisi tätä rumbaa jaksanut, ellei Kela ja sossu olisi minulle entuudestaan niin tuttuja, ellei sairauspäivärahani ole about puolet isompi kun opintotuki ja ellen saisi säästettyä opintotukikuukausia (niitä on minulla alkunperinkin niukasti).
Jaa miten niin olen perustulon kannalla?! :D


Edelliseen äitipostaukseen on vielä kerrottava hieman jatkoa. Minä ehdotin ja ideoin meille äiti-tytär-joulun, enhän ole viettänyt joulua äitini kanssa pariinkymmeneen vuoteen tjsp. Minun aloitteesta vietimme siis joulua isosiskon perheen luona, mukaan tuli äidin ja minun lisäksi myös pikkusiskoni (joka asui aikanaan kanssani, Bambinakin viitattu). Olisin odottanut äitiltä jotain kiitosta tai kiitollisuutta, sillä hänkin varmasti ymmärsi, ettei minun olisi millään asteella tarvinnut viettää joulua hänen kanssaan ja tämä oli minulta todella iso ele. Pyh. En varmaan koskaan opi, ettei äitiltä kannata odottaa mitään.

Enimmäkseen joulureissu meni hyvin (olimme isosiskon luona kuusi päivää, 21.-26.), isosisko ja minä saimme paikattua välejämme yllättävän hyvin, olihan meillä tavallaan yhteinen "vihollinen", äiti. Äiti nimittän jaksoi kitistä ja vitistä lähes kaikesta, hirveä (negatiivinen) höösääminen ja kiukuttelu. Isosisko ja äiti otti useamman kerran yhteen ja isosiskoni mies jopa piti pienen puhuttelun mummille (äidilleni), kun me siskot olimme ruokakaupassa. Minä kykenin pitämään suuni supussa aina joulupäivään asti. Vaan loputtomiin minunkaan hermoni ei kestä, onhan tästä nyt ainakin se 15v. kun olen viimeeksi räjähtänyt ihmiselle, koneille ja kissalle kyllä menetän toisinaan hermoni. En vain kestänyt, kun mummi alkoi rähjätä neljän vanhalle siskonpojalle, joka katseli mummin suklaita lautasella ja kyseli saako hänkin. Mummi siis räksäytti pojalle kun rakkikoiralle joka tavoittelee nälissään luuta ja kun poika säikähti ja meni olohuoneeseen mököttämään/itkemään, äiti alkoi räksyttää minulle, kun ehdotin josko ottaisimme ruokia pöytään ja söisimme. Äiti oli kerennyt itselleen omat eväät jo kasaamaan eteensä ja mökötti purkkimeren takana. Kun sitten kehtasin ehdottaa, että otamme kaikki jouluruuat esiin ja katamme niitä sivupöydälle, jotta jokainen voi ottaa mitä haluaa, alkoi äiti kiukutella miten hän kyllä osaa ottaa oman ruokansa ja miten on niin kummallista, kun melkein 60-vuotias osaa syödä kun on nälkä, mutta nelikymppiset ei. Säksätys vai jatkui ja jatkui, vaikka yritin nätisti sanoa, että syö sinä ihan rauhassa mitä haluat, minä laitan sitten meille muille (muita=neljä ihmistä). Lopulta räjähdin, kun tajusin pienen pojan itkevän olohuoneessa, huusin naama punaisena pari lausetta, jonka jälkeen hiljenin. Isosisko juoksi olohuoneesta paikalle ja raivosi kahta kauheammin äidille, toi jopa ilmastointipeitin mummin eteen ja käski tukkia suu sillä jos muuten ei tule hiljaista. Tapansa mukaan äiti ei osannut olla hiljaa, hänen kun on pakko saada viimeinen sana, hän kun on aina oikeassa... Minä poistuin lopulta paikalta, koska säikähdin omaa kiihtymystäni ja järkytyin siitä niin, että kyyneleet kihosi silmiin.

Juttelimme myöhemmin isosiskon kanssa asiasta ja pyysin häneltä anteeksi. Surullista on, ettei äitini koskaan pyydä keneltäkään anteeksi. Isosisko on joskus mennyt sovittelemaan, pahoittelemaan omaa huutamistaan, mutta äidin vastaus on ollut vain "niin, kyllä minä mieleni pahoitin". Jaa, molemmat pahoittaa mielensä, molemmat huutaa, mutta vain toinen on velvollinen pyytämään anteeksi? Koska toinen ei voi olla väärässä, koskaan? Toisella on oikeus pahoittaa toisen mieli ja huutaa? Varsinkin pienelle lapselle, joka on 99% täysin syytön asioihin. Tuo suklaa-tapaus ei edes ollut ainoa kerta, kun mummi hermostui siskonpojalle, täysin aiheettomasti.

Ironista kyllä, annoin mummille joululahjaksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Olisin ehkä valinnut toisin jos olisin arvannut millainen joulu on tulossa.

Tunnisteet: aina väärinpäin, keskisormi pystyssä, käpy jäässä, mitvit, valo risukasassa

Äiti alkoi höpistä minulle puhelimessa äidinlyyran ostamisesta. Hetken takelleltuani ja kyseltyäni selvisi, että hän tosissaan odotti minun ostavan sellaisen hänelle. En osannut olla edes vihainen, olin ja olen edelleen niin hämmentynyt. Mainitsin kyllä lopulta harkineeni lyyran ostoa iskälle, mutta luovuin ajatuksesta, koska lyyra on aika kallis enkä tiedä käyttäisikö iskä sitä. Äiti puolusteli heti lyyran kuuluvan äidille, vaikkakin myöntyi kun selitin miten iskä on tukenut minua rahallisesti kaikki nämä vuodet.

Vai, että äidinlyyra äidille...niin kunniallista kasvatustyötä ja huolenpitoa vissiin harrastanut. Oikein kiittää pitäisi siitä miten hyvät eväät äiti on minulle elämään antanut! Vai olisikohan tässä kuitenkin taustalla äidin haluaa kerätä kunniaa itselleen kulkemalla lyyra rintapielessä (katsokaa miten hyvä äiti olen).


ps. Epäilen kyllä edelleen sen lyyran hintaa, myyjä väitti olevan lähemmäs 50 euroa, mutta mielestäni pari vuotta sitten viimeeksi näin mainoksen jossa lyyra lähti jollain kympillä.

Tunnisteet: mitvit