Olen viimeiset kolme-neljä päivää selannut lontoolaista deitti-sivustoa. Aiemmin riitti asuntosivusto (asuntoja olen selannut sen tuhat kertaa) tai joskus selasin jopa työpaikkoja. Mutta miehiä? Eikä nyt ole edes mikään järkevä aika lähteä mihinkään. Saan varmaan uuden asunnon pian, voimia on juuri sen verran, että vihdoin jaksaa käydä koulua ja oikeasti jopa suunnittelen milloin olisi mahdollisa kirjoittaa (yo). Ei vaan voi mitään. Ehkä joku noista suloisista miehistä on vapaa vielä tai taas parin vuoden päästä? Suomalaisia sivuja en viitsi nykyään edes selata, samat tollot siellä on kun viisi vuotta sitten. Mjoo.

Hetkellinen onnellisuuden puuska! Kaiken tämän kiukun keskellä, joka onneksi alkoi laantua heti kun sen kirjoitti tänne, huomasin juuri äsken tuntevani hetken onnellisuutta. Uskokaa tai älkää. Näitä hetkittäisiä puuskia tulee aina joskus, yleensä ne eivät liity mihinkään tapahtumiin tai muihin. Nytkin puuska taisi syntyä kun etsin lipastosta jotain kivaa kynttilää television päälle (joojoo!) ja silmiini sattui jo aikaa sitten huuto.netistä huutamani kaksi roikkuvaa tapausta. Hetken pohdin miten saisin ne ikkunalle kun ei tähän aikaan enää viitsi nauloja hakata. Alunperin oli tarkoitus paukuttaa naulat ikkunankarmiin ja siihen roikkumaan, mutta se oli jäänyt ja olin unohtanut telineet lipastoon. Äkkäsin kuitenkin, että ikkunan tuuletusluukussa on kaksi tappia (vipuja jolla luukun saa auki/kiinni) ja ripustin tuikut siihen. Toivotaan ettei kissa yletä toiseen joka roikkuu suoraa hänen kiipeilytelineen yllä, venytin kissaa ikkunaa vasten eikä pitäisi yltää. ;)
Mutta niin, sirottelin sitten vähän tuikkuja pitkin huonetta, vähensin valoja ja keitin teetä. Istuin tähän katsoakseni nauhotuksia boksilta ja humps, onnellisuus valtasi kroppani hetkeksi. Nautinpa tästä nyt kun ei se kestä tuntia paria pidempään.
Sain muuten sossulle valituksenkin kirjoitettua, ehkä silläkin himppunen vaikutusta.

Rippujuhlat meni ihan hyvin. Oli tosin aika kamalaa nähdä äitiä. Sukulaistenkin ensimmäinen kommentti oli "onpas äitisi mennyt huonoksi". Hirveä katsoa kun viisikymppinen nainen konkkaa paikalle kävelykepin kanssa ja näyttää lähinnä loppuun kuluneelta seitsemänkymppiseltä. Äidin siskojakin oli paikalla, kaikki äitiä vanhempia (vanhin 12v vanhempi), ja vaikka hekin näyttävät vanhoille tädeille ovat se silti reilusti paremmassa kunnossa kun äiti.
En edes halunnut katsoa äitiin päin. Kuvotti ja pisti vihaseksi. Miksi ihminen ei tee elämälleen mitään. Äiti on kuulma moneen otteeseen todennut ettei tule elämää paria vuotta pidempään. Ei kuulma näe nyt ripille päässeen tyttären 18v päiviä. En voi kun miettiä millaista siskosta on elää tuollaisen äidin kanssa. Varmasti osteoporoosi ja diabetes vie normaalia aikaisemmin hautaan, mutta jättäisi sen perkeleen viinan niin edessä olisi takulla vielä vuosikymmeniä. Vaan kun hän ei mielestään ole alkoholisti. Mitä nyt on juonut viinaa 14 vuotta lähes putkeen, tuskin on paria viikkoa pidempää taukoa ollut missään välissä. Itselleen äiti väittää ettei voi olla alkoholisti kun ei juo kännejä joka päivä, tissuttelua kun ei lasketa.

Mjoo, aika hyvin äiti onneksi ymmärsi etten halua jutella hänelle. Antoi olla rauhassa. Paikalla oli onneksi myös paljon muita sukulaisia. Taisi olla pikkusiskolla eniten vieraita verrattuna muihin! Kyseessä oli ortodoksiset juhlat joten erillisiä kotona vietettäviä juhlia ei ollut, osalla kai oli, mutta monella ei. Kirkko-osuuden jälkeen kun pidettiin yhteinen juhla kaikkien rippilasten ja sukulaisten kanssa. Meidän porukka lähti siitä vielä terassille yhdille. (Tähän voisin kirota sen äitin juoppokaverin joka halusi raahata meidän kilometrin päähän sen sijaan, että oltaisi menty siihen viereiseen ravintolaan mihin kaikki luuli olevana menossa. Kävele nyt juhlakengillä ja muutenkin isoja tätejä suvussa.) Tuli siinä juteltua tätien kanssa pitkästä aikaa. Jännä miten nykyään pidän eniten siitä tädistä joka ennen eniten vieroksuin. Äidin siskot on kovia puhumaan, mutta tämä vanhin on ehkä rauhallisin ja ehkä hieman "tyylikkäämpi" kun nämä muut huithapelit. Plus hänen tyttärensä (kaksi) asuu Lontoossa joten meillä riittää Englannista puhuttavaa (täti itsekin asunut siellä).
Tulin siinä yhdelle tädille paljastaneeksi masennuksen ja syömishäiriön kun tämä alkoi selittää miten olen tullut sukuun ja kannattaisi käydä tsekkaamassa kilpirauhaset ym. Ihmettelihän tuo hieman, mutta ehkä ymmärsi. Tosin sain lähtiessä näitä typeriä "jokainen päättää omasta elämästään" vinkkejä ja kannustuksia. Mutta semmoista se on. Noin päällisin puolin reissu meni ihan kivasti. Mutta olin aika valmis paketti kun lähdin kotiin vaikken ollut ollutkaan sukulaisten seurassa kun kuusi tuntia ja siskon seurassa vuorokauden. Kiitti riitti.

Huh. Kohta pitäisi lähteä etelään. Pikkusisko pääsee ripille huomenna. Eihän siinä muuten mitä, mutta se tarkoittaa, että minun on kohdattava äitini. En ole puhunut äidille sitten syksyn -03, nähnyt ties millon viimeeksi. Enkä tahtoisi nähdä nytkään. Minulla ei ole hänelle mitään sanottavaa.
Ärsyttävintä lienee, että äiti tulee kuitenkin minulle juttelemaan ja pahimmassa tapauksessa alkaa itkemään tai riitelemään. Toivon, että hän osaisi pitää etäisyyttä ja jättää minut rauhaan, mutta se on todellakin turha toivo. En tiedä miten paljon väkeä juhliin tulee, mutta kirkossa minä, sisko ja äiti olleen todennäköisesti lähekkäin. Välttele siinä sitten äitiä.
Mjoo, mulla on itseasiassa kiire, joten jatkan kun palaan kotiin tuolta reissulta.

Ihan tälleen lyhyesti vain päivitän.
En päässyt/joutunut sinne töihin, luojan kiitos. En myöskään voi etsiä muita paikkoja netitse kun työkkäritätin antamat tunnukset ei toimi. Hah.

Eräs lukija toivoi, että kirjoittaisin syömisestäni, tarkemmin ottaen syömishäiriöstäni. Diagnoosiahan minulla ei ole, mutta kyseessä on BED eli binge eating disorder eli ns ahmimishäiriö, vähän kun bulimia, mutta ruoka jää sisuksiin. Joskus ahmiminen on aivan holtitonta ja jatkuvaa, mutta välillä on hyviäkin kausia. Pari vuotta sitten päätin etten enää ikinä laihduta (ennen kun olen terve) ja sen jälkeen ahmiminen on alkanut vähentyä. Laihdutuskuurit on yksi pahimpia itselleni. Jos vähänkään tuntuu, että kiellän itseltäni jotain ruokia (sis herkut) saattaa se laukaista monen päivän mässäilyt. On myös tiettyjä ruokia jotka aiheuttavat ahmimiskierteen, tietyt keksit ja semmoiset. Ahmimiskohtauksissa yleensä vetelen suolaista ja makeaa vuoronperään...sipsit, keksit, jäätelöt, pullat, karkit ja limut.
Tällä hetkellä on ihan hyvä kausi menossa, kestänyt jo vuoden tjsp. Ahmin toisinaan, mutta aika harvoin ja silloinkin vain hetkellisesti (ei siis päiviä). Osa ongelmaa on, että syön suuria annoksia normaalia ruokaa esim. neljä leipää päällisineen ja jugurtin/hedelmän on ihan normaali välipala. Tähän olen yrittänyt nyt kiinnittää huomiota kun ahmiminen on suht hallinnassa. Jos paino nyt ei ainenkaan nousisi enää tästä....122 kilosta (nyt hävettää kun sanoin sen ääneen)...siis tässä vajaassa 160 sentissä se on paljon se. Alkaa vihdoin tuo massa olla liian suuri kannettavaksi, ihan siis fyysisesti. Jalkapohjat kipeytyy jo tunnin kävelystä niin ettei koko loppu päivänä kykene astumaan yhtään. Samoin selkä on vaivannut (välilevyt painuneet). Turha kai todeta etten pidä liikunnasta.

Mitähän tähän nyt muuta sanoisi? Paitsi vedin juuri todella ison salaatin, raparperipaistosta jädellä semmosen suht ison vadillisen, päälle puoli pussia maissilastuja dipillä. Vähän on täysi olo. Mut hei, sentään oli salaatti (eikä edes mikään majoneesipohjainen vaan ihan oikea salaatti) ja maissilastuja eikä sipsejä, tosin en tiedä onko ne oikeasti terveellisempiä vai tuntuuko se vain sille.