Kävin tänään sillä uudella mielenterveystoimiston lääkärillä. Vaikutti ihan mukavalle, ei ollut perehtynyt papereihin joten kyseli aikalailla. Parempi niin, eipähän mene muiden mielipiteen mukaan. Itkeä tihrustin puolet käynnistä. Ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana itkin tuolla tavalla, yleensä olen aivan pokkana tai itken kerran pari, nyt niiskutin koko ajan eikä siitä meinannut tulla loppua. Rupesin itkemään ihan itsekseni kun täytin Beckiä, josta vetäsin jotain yli kolmekymmentä, ei sanonut tarkemmin paljon. Lääkäri sitten määräsi Efexoria jota olen joskus muinoin syönytkin. Ihmettelen vain eikö kukaan koskaa määrää muita kun noita ns uusia masennuslääkkeitä vaikkei niistä ole monestakaan ollut juuri mitään hyötyä minulle. Noh, kokeillaan taas, samapa kai tuo.

Ainoa mikä jäi vaivaamaan oli lääkärin puheet, että hän lukisi potilaskertomuksiani ensi kertaan mennessä. En ole ollenkaan varma haluanko hänen lukevan niitä. Ehkä parempi olisi aloittaa puhtaalta pöydältä? Tuskin siellä valheita on, mutta edellisellä lääkärillä ja minulla oli vaan niin eri näkemys tilastani ja hoidostani ja siellä papereissa on lääkärin mielipide asioihin, ei minun. Ja kun ne sieltä on luettu ne on sitten se absoluuttinen totuus, siinä vaiheessa minun on vaikea sanoa enää mitään mikä muuttaisi tilannetta. Toisaalta jos kiellän lukemasta niin lukee kuitenkin...

Jaksaa, jaksaa, jaksaa, en itke, jaksaa, en itke.

Ei ole hyvä päivä ei. Kirja-analyysi pitäisi olla valmis ja palauttaa tänään. Ensi viikon maanantaiksi pitäisi olla mielipidekirjoitus tehtynä enkä edes tiedä miten se tehdään. Seuraavaksi maanantaiksi joku toinen kirjoitus ja sitten onkin koe. Tuntuu, että hautaudun kaikkien tehtävien alle enkä osaa mitään. Mitä lähemmäs päivämäärät tulevat ja mitä enemmän on hommaa sitä ahdistuneempi olen enkä osaa aloittaa edes ensimmäistä tehtävää. Luulen, että jätän tämän kurssin kesken, se tosin tarjoittaa jälleen vähemmän suoritettuja kursseja, että tänä lukuvuonna saan max viisi kurssia käytyä.

Typerä tyttöjen talo lähetti maksukehotuksen, käpseillä huutaen huutomerkkien kera kiljuvat, että 400 euron lasku on maksettava viikon sisällä. Itse säätivät laskun kanssa lokakuusta jonnekin alku vuoteen asti, koska se lasku nyt minulle tuli, helmikuussa kai? Nyt minun pitäisi hoitaa heidän sotkut muutamassa viikossa? Sorry, mutta sinne sossuun ei pääse niin äkkiä vaikka mitä sääntöjä ylemmillä tasoilla on tehty.

Ihan kun ei olisi tarpeeksi vaikeaa jo ilman näitä kaikkia rahahuolia. Olen niin valmis heittämään luut nurkkaan ja häippäsemään tästä elämästä.

Tänä yönä "nälkä" ei tunnu lähtevän millään, koko ajan voisi hakea lisää ja lisää ja lisää.

Otin sitten taas pikavipin, satasen. Tuntuu, että talous on nyt niin rullalla ettei se koskaan oikene. Varasin sossuun ajan josko voisin livenä jotenkin vakuuttaa, että tarvitse yhden kuun vuokran. Sossun mukaan minun pitäisi maksaa se erissä vuokranantajalle, mutta ei minulla ole edes semmosiin eriin rahaa. Pitäisi myös saada sossu maksamaan nuo viime vuonna käydyt syömishäiriöhoidon käynnit. Viimeeksi sain satikutia (kun soitin asian tiimoilta) kun en ollut hakenut ensin rahaa ja mennyt vasta sitten. Väitän kyllä sopineeni asiasta sossun kanssa, mutta päätöstä asiasta ei tehty kun ei tiedetty vielä kaikkia hintajuttuja ja kelakorvauksia. Tyttöjen talon piti hoitaa laskutus sossuun kun se oli heille tuttua juttua, mutta eivät koskaan hoitaneet.

Kevät on huonoa aikaa minulle, etenkin kun koko talvi oli harmaa ja oikeastaan syksystä on menty suoraa kevääseen muistamatta käydä talven kautta. Lääkkeetön ja terapiaton elämä ei myöskään nosta mielialaa. Ei ole pariin vuoteen ollut näin raskasta. Nyt tosin osaan jotenkin kanavoida pahan olon erilailla ja ylipäätään pysyä järjen rajoissa. Tuskin olen siis hotkimassa diapameja, päätymässä ensiapuun tai muuta jännittävää. Olen kai viisastunut vuosien varrella. Eipä tämä silti mielialaa paranna, paska mikä paska. Harmaata, hapetonta ja raskasta. Kun hyppisi syvässä montussa huutaen kurkku suorana keskellä loputonta metsää.

Jollain tapaa olen taantunut. Joskus jaksoin vielä vaatia hoitoa ja apua, nyt en edes jaksa yrittää. Hautaudun vain kotiin ja muutun entistä epäsosiaalisemmaksi (tosin kenen kanssa olisin sosiaalinen kun ei mulla ole nykyään enää yhtään kaveria?) ja niinä päivinä kun on pakko lähteä ulos, puen hymyn huulilleni ja leikin, että kaikki on hienosti.

Pitäisi kai soittaa diakonille ruoka-avun toivossa, ensi kuu tulee olemaan vähintään yhtä tiukka kun tämä ellen taas ota pikavippiä.

Mulla on ongelma.

Syöminen on kovin vaikea asia. Kärsin ihme himoista jotka ei helpota millään. Kyseessä on tosin ehkä enemmän pakkomielle kun himo. Saatan lukea jostain esim sanan sipsi ja sen jälkeen päähäni syöpyy pakkomielle sipseistä eikä se helpota ennen kun saan sipsejä. Tyhmä himotus alkaa ihan naurettavista syistä eikä mene ohi vaikka odottaisi viikon. Himo menee ohi vain ja ainoastaan syömällä sitä mitä himottaa. Monesti syödessään lopulta sitä himoitsemaani, vaikka nyt niitä sipsejä, huomaan ettei ne edes olleet niin hyviä kun odotti.

Pahinta on joka päiväinen pakkomielle. Tykkään paahtoleivästä kerrosleipänä, sitä nyt on vain pakko syötävä aina aamu- ja iltapalaksi. Ongelma tulee kun tarjolla on muutakin. Eilen illalla olin menossa tekemään iltapalaa, tietenkin se kaksi paahtoleipää välissä kinkut ja juustot, mutta kun kaapissa oli myös ruisnappeja niin tietenkin niitäkin on otettava, koska ne on hyviä. Jääkaapissa oli myös ananasta pilkottuna ja se pitää syödä pois. Mieli teki myös pullaa. Lopulta jouduin sitten syömään kaikkia näitä, koska en vain voinut jättää jotain pois. Jos olisin jättänyt vaikka ruisnapin pois olisin viimeistään puolen tunnin päästä mennyt takaisin kaapille niitä hakemaan, koska päässäni pyörisi vain "ruisnappi ruisnappi ruisnappi" eikä se antaisi rauhaa ennen kun ruisnappi olisi suussani. Syön siis jatkuvasti aivan liikaa, koska pakkomielle käskee syömään kaikkea.

Yritän kyllä kovasti opettaa päälleni, että 3-4 tunnin päästä saan syödä uudelleen, mutta mitä se auttaa kun silloin on syötävä taas kaikkea. En vain voi olla syömättä kaikkea himoitsemaani joka kerta. Ei se kuulkaa lohduta jos tietää seuraavana päivänä saavansa sitä kerrosleipää, sehän kuuluu joka aamu- ja iltapalalle!

Silmät on edelleen ihan puff. Viime yönä ei kyennyt edes haaveilemaan lottovoitosta ja kodista Lontoossa kun pää oli täynnä tuskaa. Itketti ihan holtittomasti. Pitkästä aikaa pohdin kuoleman lohdullisuutta. Pohdin minkä talon katolta hyppäisin ja kuka minut löytäisi. Miten voisin ilmoittaa jollekin kuolemastani ettei kissa raukka jää yksin kotiin moneksi päiväksi. Kyllä olen niitä säälittäviä tapauksia jota kukaan ei kaipaisi moneen viikkoon, ei ainenkaan kukaan sellainen kuka tietää kuka oikeasti olen. Etukäteen en halua ilmoittaa ja aina pitää olla pieni vara-aika jos vaikka jänistääkin viime hetkellä. Kissahan se minut hengissä pitää, en haluaisi pistää löytökissaa uudelleen "kiertoon", tuo ansaitsisi pysyvän kodin loppuelämäkseen. Toisaalta on sen verran sosiaalinen ja kiltti tapaus, että kotiutuisi kyllä uuteen kotiin varmasti. Harmi ettei kukaan tuttava kissaani varmaan ottaisi joten menisi ihan outoon paikkaan. Tosin mitäpä minä sitä enää murehtimaan kun henki olisi poissa. Eipä sitä kuolleena paljoa ajateltaisi.

Jos tässä ei nyt muuta niin uusi mattoveitsi on kuitenkin ostettava. Nykyinen on aivan liian ruosteinen.

Kuinka sopiva uutinen tälle päivälle kun päätin olla menemättä ruotsin kurssille. Itse olen keskeyttänyt (jäänyt saamatta paperit kun en ole tehnyt kokeita/keskeyttänyt kursseja tai lopettanut kokonaan) ammattikoulun, ammattikorkean, avoimen yliopiston ja lukion. Lukiossa olen nyt takaisin, joten katsotaan saisiko edes sen loppuun. Yhden ammattikoulun olen myös saanut suoritettua loppuun asti.

Olisi ollut kiinnostavaa tietää mitkä on olleet ihmisten syyt keskeyttämisille.

Toinen uutinen mikä kiinnitti huomion eilen oli kuinka työkyvyttömyyseläkkeellä olevat haluavat takaisin töihin. Ja sitten on meitä jotka ei pääse määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle (eli kuntoutustuelle) vaikka päällään seisoisi. Ei taas ole reilua tämä elämä.

Koulu alkaisi toisella reunalla kaupunkia kahdeksan minuutin päästä. Olen käynyt suihkussa ja sen jälkeen jumituin suunnittelemaan (unelmoimaan) mitä kursseja ensi vuonna kävisin ja koska saisin lakin. Miten minusta tuntuu etten mene koko ruotsin kurssille?

Ahdistaa, oksettaa kun ahdistaa niin paljon. Huomenna alkaa taas koulu, olikin tässä hiihtolomaa ja koeviikon lomaa. Tässä jaksossa olisi joka päivä koulua, ma-to siis. Vaikkakin joka päivä on vain yksi kurssi (ma, ke sama ja ti, to toinen) tuntuu se tajuttoman raskaalle. Joka päivä on lähdettävä kouluun, joka päivä on lähdettävä kotoa ulos. Eilen kaupassa pohdin milloin ihmeessä käyn sitten kaupassa ja milloin teen ruokaa? Enhän minä koulupäivänä semmoista enää jaksa. Neljä päivää putkeen pitäisi siis jaksaa koulua ja vain kolme vapaata. Ehkä tuo menisi jos nuo neljä ei olisi putkeen vaan välissä olisi niitä vapaita.

Olen tutkinut tuota kurssitarjotinta sen tuhannen kerran, mutta ei tässä nyt muita vaihtoehtoja kai ole. Jos en nyt käy noita kahta kurssia se vähentään vaihtoehtoja ensi jaksossa. Menee kaikki niin ristiin ettei mitään rajaa. Eikä tässä nyt auta vähemmillä kursseilla vedellä, tänä lukuvuonna en ole kahta kurssia enempää saanut loppuun asti. Kovasti olen kyllä käynyt koulussa, mutta aina ne jää kesken tai koe jää tekemättä.

Roskat pitäisi käydä viemässä, mutta sekin tuntuu jotenkin niin ylivoimaiselle. Edes uuden suomennetun Potterin lukeminen ei huvita! Kerään vain stressia jo etukäteen koulusta (ruotsin kurssi!!!), olen valmiiksi jo luovuttanut ja uskon ettei tule jaksamaan. Voiko siinä olla mahdollisuuksia sitten onnistumiseenkaan...

Vatsassa kiertää.

Vissiin huono viikko tai parikin menossa kun syöminen alkaa karata käsistä. Iltasin on aivan järjettömiä ahmimishimoja ja tekee mieli ihan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Rahallisista syistä olen mussuttanut lähinnä leipää ja leiväpäällisiä. Vaan ei ne auta.

Ongelma on lienee raha, laskuja kerääntyy eikä ole mitään käsitystä miten ihmeessä ne maksan. Tänään posti toi melkein 400 euron laskun. Viime syksyset syömishäiriöhoidot on maksamatta, koska tyttöjen talo ja sossu ei osaa kommunikoida. Nyt ne laskut sitten vihdoin päätyi minulle. Pitäisi pistää ne sossuun ja toivoa sormet ristissä, että maksavat. Kaiken järjen mukaan pitäisi, mutta eihän sossusta koskaan tiedä.

En vieläkään tiedä yrittäisinkö saada sitä mielenterveystoimiston lääkäriä vaihdettua. Olisi päätettävä ennen kun menen sinne. En myöskään voi olla pohtimatta haluanko edes sinne syömishäiriöhoitoon kun en kerta kaikkiaan pidä siitä uudesta työntekijästä sähköpostien välityksellä.

Vts taisi ottaa yhteyttä toasiin sillä toas lähetti lapun ja käski todistaa oikeus asumiseen opiskelija-asunnossa. Nykyisen tiedon mukaanhan minulla ei tässä asumiseen ole oikeutta. En tiedä missä vaiheessa säännöt on muuttuneet, sillä muutama vuosi sitten kysyin onko avoimessa yliopistossa tai iltalukiossa opiskelevalla oikeus asua heillä ja vastaus oli kyllä. Liekö tiukentaneet silloin samalla kun rupesivat vuokranmaksussakin kitsailemaan. Sinänsä en nyt tässä asunnottomassa ole jäämässä tms, koska se asunto vts:ltä on haussa ja aikaa on puoli vuotta. Mutta kyllähän se pelottavaa on.

Jotenkin tälläisissä tilanteissa sitä vaan lamaantuu lisää ja alkaa mättää ruokaa kitusiin. Allergialääkkeetkin loppui, pitäisi kai hakea uusia ennen kun naama räjähtää.