Silmät on edelleen ihan puff. Viime yönä ei kyennyt edes haaveilemaan lottovoitosta ja kodista Lontoossa kun pää oli täynnä tuskaa. Itketti ihan holtittomasti. Pitkästä aikaa pohdin kuoleman lohdullisuutta. Pohdin minkä talon katolta hyppäisin ja kuka minut löytäisi. Miten voisin ilmoittaa jollekin kuolemastani ettei kissa raukka jää yksin kotiin moneksi päiväksi. Kyllä olen niitä säälittäviä tapauksia jota kukaan ei kaipaisi moneen viikkoon, ei ainenkaan kukaan sellainen kuka tietää kuka oikeasti olen. Etukäteen en halua ilmoittaa ja aina pitää olla pieni vara-aika jos vaikka jänistääkin viime hetkellä. Kissahan se minut hengissä pitää, en haluaisi pistää löytökissaa uudelleen "kiertoon", tuo ansaitsisi pysyvän kodin loppuelämäkseen. Toisaalta on sen verran sosiaalinen ja kiltti tapaus, että kotiutuisi kyllä uuteen kotiin varmasti. Harmi ettei kukaan tuttava kissaani varmaan ottaisi joten menisi ihan outoon paikkaan. Tosin mitäpä minä sitä enää murehtimaan kun henki olisi poissa. Eipä sitä kuolleena paljoa ajateltaisi.

Jos tässä ei nyt muuta niin uusi mattoveitsi on kuitenkin ostettava. Nykyinen on aivan liian ruosteinen.