Joskus minun ollessa 13v. tilanne karkasi täysin käsistä. Äiti oli väsynyt miehen pettämisiin ja alkoi juoda, hyvin nopeasti kotiviini ei enää riittänyt vaan äiti meni töiden jälkeen pubiin ja istui sillä kunnes se suljettiin. Tämän jälkeen hän tuli ja herätti minut (räväytti valot päälle ja istui sängylleni) kertoakseen mitä kukakin juoppo oli sanonut ja tehnyt. Kun silmät sikkurassa yritin mutista jotain takaisin äiti suuttui. Alkoi joka öinen huuto siitä miten minä en koskaan tehnyt mitään, en siivonnut en tiskannut enkä huolehtinut kodista. Miten "tuosta ovesta ulos lähtiessä ei ole asiaa takaisin", "turha tulla sitten mankumaan lapsenvahdiksi kun omat kakarat väännät".

Lainaus vanhasta tekstistäni jota juuri luen. Tulipahan mieleeni, näin 15v myöhemmin, että miksi minun edes olisi pitänyt siivota ja puunata? Äitillähän oli kaikki päivät aikaa kun heräsi joskus 9-10 aikaan. Miksi äiti ei siivonnut ja tiskannut? Miksi teinin piti hoitaa lasta ja taloutta? Mitä äiti teki kaikki päivät?

Ehkä se syömishäiriöhoidon nainen lukee mun blogia kun tänään tuli vihdoin (2vk) vastaus sähköpostiin. Kovasti oli tarjoamassa taas vastaanottoaikoja heti ensi viikolle, mutta oliko ottanut edelleenkään yhteyttä sossuun? No ei! Sanoin jo ties millon etten voi jatkaa hoitoa ennen kun sosiaalitoimen kanssa on sovittu laskuista. Tätä lasku asiaa väännettiin jo sillon viime vuonna kun kävin itse hoidossa. Sillonkaan sitä ei saatu hoidettua, laskut tosin meni sossuun, mutta kukaan ei sossuun soitellut asian tiimoilta. Minä soitin tässä tämän vuoden puolella ja heidän selkeä vastaus oli "pyydä tyttöjen taloa soittamaan, ennemmin et varaa yhtään aikaa heille". Ilmoitin asiasta tälle uudelleen työntekijälle. Luulisi olevan helppo homma? Asia selvä?

Heti niiden varattavissa olevien aikojen alla olikin sitten liuta nimiä ja numeroita joihin voin soittaa ja hoitaa tätä laskustusta. Tai voin vaikka viedä sähköpostin ensi kerralla sossuun kun sinne menen. Pahoittelua siitä miten nämä asiat ovat niin monimutkaisua ja onhan minulla jotain muuta hoitoa kun odottavan aika on joskus pitkä.

Anna mun kaikki kestää. Luuleeko se, että minä jotenkin säännöllisesti joka viikko ramppaan sossussa?! Ja mikä siinä sossuun soittamisessa on niin perkeleen vaikeaa! Puhelin käteen, näpynäpy numeroita ja avot! Jos tämä työntekijä ei laskutusasioita hoida niin antakoon homman sille joka hoitaa. Mitä hittoa minä soitan jollekin laskutusväen tyypille ja selittelen et viittiks soittaa sossuun ja sopia tämän. Vai pitäisikö minun vielä soittaa sossuun ja laskutukseen vuoronperään ja toimia välikätenä! Ei tämä oikeasti ole niin monimutkainen eikä edes aikaa vievä jos he nyt vain soittaisivat sinne sossuun! Prk!

Arvaten odotan pari viikkoa kunnes tämä nainen vastaa minulle jotain "tässä sulle aikoja, millon tuut? Voivoi kun joudut odottamaan, kamalaa kun ei oo mitään hoitoa sulle. Mä en hoida tätä laskutus juttua, mutta ehkä sä voit vaikka soittaa sinne sossuun ja sit tonne laskutukseen ja piipahtaa ajan kuluks vaikka siellä ja täällä?"

Jotenkin tuntuu etten edes halua mennä sen naisen vastaanotolle jos se on noin raivostuttava ja typerä. Saas nähdä haluaako sekään mua, sen verran rivien väli vittuilua siinä sähköpostivastauksessa oli.

Yritän sinnikkäästi pitää kiinni syömishäiriöhoidossa opetetusta tavasta syödä 3-4 tunnin välein. Syön edelleen varmasti liikaa per kerta, mutta säännöllisyys todellakin auttaa ahmimiseen. Nytkin tankkaan mielessäni etten ota voileipää koska saan kuitenkin syödä parin tunnin päästä. Tosin enpä mene nukkumaan ennen kun saa syödä uudelleen, koska himoitsen sitä leipää. Eli on valvottava jotta saa syödä. Liekö kovin järkevää. Mutta en ahmi.

Hoito on edelleen tauolla, uusi työntekijä aloitti tässä kuussa, mutta hän ja sossu ei ilmeisesti ole saanut sovittua rahoitusta. En tosin tiedä onko uusi työntekijä edes soittanut sossuun, epäilen.

Sain vihdoin soitettua mielenterveystoimistoon lääkäriaikaa. Tosin kadutti heti. Lääkäri oli harvinaisen surkea sanainen, jouduin kysymään monesti mitä kun en tajunnut mitä ihmettä lääkäri yritti mumista. Paloi hermot jo puhelun aikana, saas nähdä miten näi naamatusten. En yhtään kestä ihmisiä jotka mutisevat eivätkä osaa avata suutaan sanoakseen asiansa niin, että sen ymmärtäisi. Voipi olla, että perun tuon ajan ja varaan siltä toiselta lääkäriltä ajan. Entinen lääkäri kun lähti on hänen potilaat ilmeisesti jaettu kahdelle lääkärille. Jotenkin nimestä jo tuli tutina, että pitäisi varata aika sille toiselle lääkärille, en tiedä miksi kun en kumpaakaan ole koskaan nähnyt. Vaan kun annoin varauksessa molemmat vaihtoehdot ohjasi keskus minut tuolla mumisialle. Nyt jos sinne menen en tasan saa varata aikaa enää toiselle lääkärille.

Iskä lupasi satasen. Matkan lisäksi on mennyt hommaamaan uuden auton. Ei siis pienintäkään toivoa, että kehtaan pyytää apua rästivuokraan jos sossu ei siihen suostu apua antamaan. Ehkä vuokranantajani ei suutu kun olen jatkuvasti kuukauden myöhässä vuokrissa, itseasiassa minulla ei ole edes oikeutta asua tässä asunnossa enää, mutta sitä vuokranantaja ei tiedä. Pääsisipä muuttamaan...

Nälkä ajoi viestittämään iskälle, josko tällä olisi antaa satanen. Puolet siitä menisi siskolle joka lainasi viime kuussa rahaa ruokaan ja puolet tämän ja ensi viikon ruokaan. Laskut jää edelleen maksamatta, mutta ehkä ensi kuun rahoista saisi edes osan maksettua? Hävettää. Hävettää niin, että itkettää. Kissakin tuli tamppaamaan syliin kun itketti. Ensimmäinen kerta kun kissa huomioi minua kun itken, yleensä tuo ei korvaansa lotkauta. Ehkä se arvasi ettei hänellekkään ole ruokaa jos ei emännälle, tosin siinä oli väärässä, kissalle on aina ruokaa.

Mun tuurilla iskä on juuri tämän ja ensi viikon siellä etelässä, sisko kertoi tovi sitten porukoiden matkaavan jonnekin lomailemaan. Sitten joutuu melkein turvautumaan pikavippiin jota kyllä jo olen harkinnut syvästi. Ei vain ole vara maksaa sitä 20e korkoa siitä.

Joskus sitä vaan tuntee olevansa niin luuseri ettei mitään rajaa.

Mikä ihmeen tarkotus elämällä on. Tällä hetkellä eläminen on niin kitumista ettei taas mitään rajaa. Yhtä raahautumista päivästä toiseen, viikosta kuukauteen ja vuoteen. Jos edes näkisi jonkun valon jossain tunnelin päässä voisi olla helpompi jaksaa tätä, mutta kun ei. Tuntuu ettei kellään ympärillä olevalla ihmisellä ole pienintäkään käsitystä miten raastavaa elämäni tällä hetkellä on. Itseään kai siitäkin saa syyttää. En puhu kenellekkään, en anna mitään vihjettäkään siitä ettei asiat ole kovin hyvin. Jotenkaan ei vain kehtaa. Aikuinen ihminen, tässä pitäisi jo tulla toimeen omillaan ja selvitä edes peruselämästä. Ei kolmekymppisen kuulu pyydellä vanhemmiltaan rahaa (ei lainaa vaan rahaa) vuokrarästeihin saati ruokaan, olla tälläinen pettymys. Tässähän pitäisi olla jo ammatti, vakituinen työpaikka ja perhettä perustamassa. Mutta aika vaan vierii eteenpäin eikä mitään tapahdu, sama surkea elämä jatkuu päivästä toiseen samalla kaavalla. Eihän siinä mitä jos sitä tosiaan olisi jo vakituinen työ ja perhe, mikäs siinä sitten olisi eläessä samaa tavallista arkea. Vaan jos minä vielä nelikymppisenä istun kotona yksin ihmettelemässä mihin se elämä on mennyt. Mitä jos en silloinkaan vielä ole saanut mitään aikaiseksi. Jos tämä on viimeiset kymmenen vuotta ollut tätä niin mihinkäs se tästä muuttumaan. Loppu elämä keikutaan sairaan ja terveen rajamaastossa vailla mitään järkevää tekemistä. Niin mukavaa kun onkin viettää päivät kotosalla tietokoneen ja television ääressä ei tälläistä elämää voi elää loppuun asti.

Minä niin luotin vuosia sitten siihen ettei tätä jatku loputtomiin. Uskoin ja luotin, että saan apua ja asiat korjaantuu. Odotin sitä ahaa-hetkeä kun jotenkin mystisesti paranen. Tai edes jotain viittausta siihen päin, että asiat jotenkin korjaantuu ja joku päivä voisin olla onnellinen ja elämä olisi unelmia ja toimintaa täynnä. Jotenkin tuntuu, että se juna ajoi ohi jo aikaa sitten unohtaen minut tähän. Luottamus parempaan tulevaan on aivan nolla. Ainoa johon uskon on lottovoitto, sillä se tuntuu olevan ainoa keino selvitä tästä kaikesta. Rahalla saa kaikkea muuta paitsi miehen, mutta toisinaan olen jopa valmis uhraamaan rakkauden loppuelämäkseni jos vain saisin tarpeeksi rahaa. Mitä minä rakkaudella, ei se paranna eikä ruoki minua. Lottovoittoa siis odottaessa, vaikkei tuo osu kuitenkaan kohdalle, kyllähän se on matikan tunnilla laskettu.

Sydämeen sattuu tämä surullisuus. Voisipa tämän elämän jotenkin aloittaa alusta.

On jotenkin tosi tyhmä ja yksinäinen olo. Kaikilla muilla tuntuu menevän hyvin. Siskolla on uusi kiva työ, ihana uusi mies ja kiva koti. On niin täynnä kaikkea ettei muita muista (okey, kaikki uusi varmasti myös väsyttää fyysisesti, mutta silti). Irkissä joka päivä joutuu kuuntelemaan miten toiset juoksee joka paikkaan innoissaa, käy spinningissä ja pumpissa ja hoitaa muun elämän ilman ongelmia. Pahin on eräs tyttö joka on myös iltalukiossa (tai oli, nyt on nettiversiossa). Kilpailijoiden huippu! Eilen sanoin käyväni tässä jaksossa vain äikän kurssin, tyttö vastasi siihen "mä käyn enkkua, matikkaa, historiaa, ruotsia, äikkää ja espanjaa! ja saan kaikista kiitettävän!". Hetkeä aiemmin on kehunut miten kivaa uudessa työpaikassa on ja miten ihana uusi mies on.
Eihän hän kuulma tahallaan toisia mollaa, eikä suoraa sitä teekkään. Vaan aina jos sanoo tekevänsä/olevansa/ihan mitä vain hän tuplaa tai tripaa sen. Jos sanon tunkeneeni keksin suuhun yhdellä haukkasulla, hän toteisi tekevänsä saman viidelle keksille eikä tiputtaisi muruakaan. Hän on mahtava, kaikki on helppoa ja kaikkien pitäisi tehdä asiat kuten hän tekee, koska hänen tapansa on aina oikea. Tätä ei tietenkään sanota suoraa, mutta tarpeeksi suoraa jotta mänttikin sen ymmärtää. Tänään minun kouluni on huono, koska meillä käytetään matikassa lähinnä ruutua mittana ei senttejä (missä koulussa koskaan käytettäisiin mittana senttiä? eikös kaikki ruudukot nimensä mukaisesti toimi ruutumitalla?). Eilen minä olin lusmu, koska käyn koulua hitaaseen tahtiin jonka takia minun on pakko saada vain nelosia (nopealla tahdilla vedellään kiitettäviä). Ja kun puhe oli monessa paikassa on asunut niin eikös hänen jälleen pitänyt nokittaa parilla.

Vaikka tyhmäksi saamattomaksi paskaksi minä tunnen itseni joka tapauksessa. Mitään ei saa tehtyä ja mikään ei koskaan onnistu.

Täällä sitä taas ollaan, bloggerissa. En koskaan oikein tuntenut vuodatusta omakseni. En myöskään väärää nimeä tai nimimerkkiä. Ikävöin Gloomy Sunday nimeä koko ajan, siinä on vain jotain niin osuvaa ja täydellistä. Kuten kuitenkin ehkä huomaatte, urli on vaihtunut. Joten jos teillä on jossain vielä linkkejä entiseen Gloomyyn niin vaihtakaa toki urli, linkittää siis saa. En halunnut palata vanhaan paikkaan, koska sen urli on niin monella väärällä henkilöllä. En aio myöskään linkittää vanhasta Gloomysta tai kissablogista tänne jotta ne väärät eivät ainenkaan saisi suoraa opastusta tänne. Tuskin ne loputtomiin pysyvät poissa ja aina tulee uusia vääriä. Siksi en aio julkaista kommentteja (paitsi ehkä jossain erityistapauksessa) vaikka kommentteja voikin siis lähettää tavalliseen tapaan. Ne vain jäävät varmistamatta ja siten minun vain minun tietooni. Kommentit on siis ihan tervetulleita, paitsi mussutukset. ;)

Lähetin oikaisupyynnön siitä sossun päätöksestä etteivät maksa opintolainankorkoja. Nyt tuli päätös valituksesta. Eivät maksa edelleenkään. Nyt on sitten pulma. Valitanko vielä vai mangunko sossusta harkinnanvaraista tukea maksamattomaan vuokraan? Ne korothan maksettiin jo silloin joulukuussa ihan ajallaan, niitä kun ei voi olla maksamatta (pankki vie tililtä kyselemättä). Vaan sillon jäi vuokra maksamatta. Maksoin kyllä joulukuun vuokran tammikuussa ja nyt helmikuussa maksan tammikuun vuokran. Olen siis vuokrissa yhden jäljessä. Pyydänkö siis avustusta vuokraan vai valitanko korkopäätöksestä? Sinänsä tekisi mieli pyydellä vuokrarahoja, koska itseasiassa korot oli pienemmät kun vuokra joten jos saisinkin korkorahat ei ne riittäisi kattamaan maksamatonta vuokraa.

Kiukuttaa kun joudun maksamaan vuokrissa myöhästymismaksuja ym tälläisen takia. Eikä sossu tasan huomioi niitä...