On jotenkin tosi tyhmä ja yksinäinen olo. Kaikilla muilla tuntuu menevän hyvin. Siskolla on uusi kiva työ, ihana uusi mies ja kiva koti. On niin täynnä kaikkea ettei muita muista (okey, kaikki uusi varmasti myös väsyttää fyysisesti, mutta silti). Irkissä joka päivä joutuu kuuntelemaan miten toiset juoksee joka paikkaan innoissaa, käy spinningissä ja pumpissa ja hoitaa muun elämän ilman ongelmia. Pahin on eräs tyttö joka on myös iltalukiossa (tai oli, nyt on nettiversiossa). Kilpailijoiden huippu! Eilen sanoin käyväni tässä jaksossa vain äikän kurssin, tyttö vastasi siihen "mä käyn enkkua, matikkaa, historiaa, ruotsia, äikkää ja espanjaa! ja saan kaikista kiitettävän!". Hetkeä aiemmin on kehunut miten kivaa uudessa työpaikassa on ja miten ihana uusi mies on.
Eihän hän kuulma tahallaan toisia mollaa, eikä suoraa sitä teekkään. Vaan aina jos sanoo tekevänsä/olevansa/ihan mitä vain hän tuplaa tai tripaa sen. Jos sanon tunkeneeni keksin suuhun yhdellä haukkasulla, hän toteisi tekevänsä saman viidelle keksille eikä tiputtaisi muruakaan. Hän on mahtava, kaikki on helppoa ja kaikkien pitäisi tehdä asiat kuten hän tekee, koska hänen tapansa on aina oikea. Tätä ei tietenkään sanota suoraa, mutta tarpeeksi suoraa jotta mänttikin sen ymmärtää. Tänään minun kouluni on huono, koska meillä käytetään matikassa lähinnä ruutua mittana ei senttejä (missä koulussa koskaan käytettäisiin mittana senttiä? eikös kaikki ruudukot nimensä mukaisesti toimi ruutumitalla?). Eilen minä olin lusmu, koska käyn koulua hitaaseen tahtiin jonka takia minun on pakko saada vain nelosia (nopealla tahdilla vedellään kiitettäviä). Ja kun puhe oli monessa paikassa on asunut niin eikös hänen jälleen pitänyt nokittaa parilla.

Vaikka tyhmäksi saamattomaksi paskaksi minä tunnen itseni joka tapauksessa. Mitään ei saa tehtyä ja mikään ei koskaan onnistu.