Pitkästä aikaa. Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ei muka ole aikaa.

Olen selvästi päässyt masennuksessani eteenpäin. Aiemmin terapia-aika meni äidin syyttelyyn ja ylipäätään äidin ja minun suhteen puimiseen. Nyt en ole pitkään aikaan (melkein vuoteen) juurikaan puhunut äidistä, satunnaisesti kyllä, mutta en jatkuvasti. Facebookissakin siedän äitiä jo hyvin. Toki joskus kavereiden juttuihin kommentoidut linkit pitää äkkiä poistaa omalta seinältä, sillä tiedän äidin seuraavan enimmäkseen minun seinääni eikä niinkään etusivuaan (jossa ei siis näkyisi mitä kommentoin kavereilleni). :D

Vaan ei tämä paraneminen silti niin helppoa ole. Äidin tilalle on sitten noussut muut murheet. Viime kuukausina ahdistus viimeisestä kymmenestä vuodesta on nostanut päätään. Siitähän on aikalailla tasan kymmenen vuotta kun menin mielenterveystoimistoon ensimmäisen kerran. Jo ihan ensimmäisten lääkärikäyntien yhteydessä lääkäri mainitsi Kelan tukeman psykoterapian. Minulla ei asiaan kantaa ollut sillä en edes tiennyt tälläisestä vaihtoehdosta. Asia jäi sillon siihen sillä lääkäri lähti erikoistumaan muualle. Vuosia myöhemminhän törmäsin Pitkäniemessä tähän samaan lääkäriin ja silloin hän kertoi ettei olisi puoltanut Kelan tukemaa terapiaa. Eikä tainnut sillon osastollakaan sen puolesta liputtaa. Jonkun ajan päästä kyllä pääsin tuettuun terapiaan ja kävin sitä vuoden, mutta koin sen aika turhaksi. Kyseessä oli kognitiivinen terapia eikä siellä puututtu vanhoihin asioihin vaan yritettiin muuttaa sen hetkistä käytöstä. Elämässäni vain sattui olemaan hiljaista joten mitään puitavaa ei oikeastaan ollut. Sen jälkeen minulla on vuosien on-off suhde mielenterveystoimistoon erinäisten epäpätevien toimintatapojen takia mm. lääkäri ei kertonut minulle suoraa asioista vaan pisti psykon kertomaan, psyko ei koskaan kertonut mielipiteitään minulle vaan pisti lääkärin kertomaan sekä mtt ihan vain yleisesti yritti savustaa minua ulos. Mtt muuten katkaisi hoitosuhteeni tänä kesänä vihdoin ihan virallisesti, lääkkeet voi hoitaa terveyskeskus ja Kelan tukemassa terapiassa lähtee viimeinen vuosi käyntiin. Pääsivät siis minusta vihdoin eroon. Olisihan tuo nopeammi ja helpomminkin hoitunut jos olisivat heti hoitaneet hommansa.

Olen viime kuukausina pohtinut paljon mtt:n toimintaa hoitoni suhteen ja miettinyt jopa voiko heitä saada vastuuseen hoitamatta jättämisestä ja vahingollisten lääkkeiden määräyksestä. Remeronhan lihotti valmiiksi vaikeasti lihavaa minua 50 kiloa (bmi 36->50) sekä seroquelin sivuoireina on riski sairastua diabetekseen. Näitä määränneet lääkärit tiesivät äärimmäisen vahvasta sukurasituksesta diabetekseen, tokihan minullakin on tietty vastuu, mutta esim. remeron määrättiin osastolla eikä minulle annettu vaihtoehtoja. Molemmat määrättiin siis ensisijaisesti unettomuuteen. Kummallakaan kerralla ei tarjottu esim. melatoniinia mitä syön tällä hetkellä, joka toimii muuten kun unelma. Olen kyllä ollut jo vuosia varautunut siihen, että diabetes minulle puhkeaa, mutta kolmekymppisenä, huhhuh.

Mutta takaisin ajan kulumiseen. Viimeiset kymmenen vuotta on siis mennyt aika harakoille. Muut ihmiset ovat menneet elämässä eteenpäin, mutta minä en suoraan sanoen osaa sanoa mitä olen saanut aikaiseksi, mihin aika on oikein mennyt. Olen toki jotain tehnyt, mutta en ole päässyt elämässä mihinkään. Aiemmin tämä ei ollut minulle mitenkään erityisen vaikea asia, toki se taustalla on kummitellut, mutta äiti ja viha äitiä kohtaan oli suurempi. Nyt tämä "ajan haaskaus" on nostanut päätää eikä vain minun toimestani. Jopa isäni, jonka hiljaiseen tukee yleensä olen luottanut, antoi selvästi ymmärtää, että minunkin sietäisi saada elämässä jo jotain aikaiseksi. Tästä tapahtumasta myöhemmin lisää, haluan ensin käydä sitä läpi terapiassa. Tällä hetkellä tuntuu, että isälleni on jopa vaikeampaa, kun minulle, päästä yli ja ympäri siitä etten viimeiseen kymmeneen vuoteen ole saanut mitään aikaiseksi ja esim. työelämään pääsemiseen menee vielä vuosia. Tai ehkä isäni näkee sen enemmän minun vikanani kun minä näen sen selvästi mielenterveystoimiston vikana.

Tiedän etten ikinä saa ikätovereitani kiinni näissä asioissa joita ihmisen "pitäisi tehdä tietyssä iässä". Jollain omituisella tasolla olen itsekin luovuttanut. En nyt tietoisesti, mutta jollain kierolla tasolla ajattelen "ehkä ensi elämässä". En siis tietoisesti sysää asioita seuraavaan elämään, en edes 100% usko seuraavaan elämään, mutta huomaan asenteessani hieman sellaista "kunhan nyt taaplataan tämä läpi ja katsellaan sitten uusiksi"-ajatusta. Vähän samanlainen tunne kun on valmistautunut huonosti kokeeseen, tietää kokeen menevän penkin alle ja sysää ajatukset jo uusintakokeeseen. Eihän elämä näin (ehkä?) toimi, mutta...

Jos kyse olisi vain jostain muusta, niin moneen asiaan voi itse vaikuttaa, mutta aikaa ei saa käännettyä takaisin. Aika on yksi niistä harvoista asioista jolle ei voi mitään. Miten siis päästä yli siitä, että aika on kulunut ja mennyt hukkaan? Varsinkaan kun ei koe sitä omaksi syykseen. Itse ehkä sen pystyy hyväksymään, mutta ongelma onkin ne muut ja heidän asenne. Vaikka tämä onkin minun elämä ja se, että minä hyväksyn asian pitäisi riittää, ei todellisuus mene niin. Mitä selitän työhaastatteluissa, treffeillä tai ylipäätään kenellekkään vähänkään tuntemattomalle tai sellaiselle jolle en halua avautua masennuksestani? Miten saan heidän ymmärtämään ja hyväksymään kymmenen vuoden aukon elämässäni? Ja vaikka olisinkin valmis avautumaan saanko siihen edes tilaisuutta?

Tunnisteet: aina väärinpäin, valo risukasassa

Menin "eilen" nukkumaan neljältä, heräsin seitsemältä aamulla (tapaaminen). Kello on kohta puoli kuusi ja minä olen hereillä. Että silleen. Haluaako joku vielä ehdottaa unirytmin siirtämistä sillä, että väkisin kiskoo itsensä aikaisin ylös kun tokihan se uni tulee sitten illalla aikaisemmin.

Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, eikä edes poikkeus, pikemmin sääntö.

Tunnisteet: käpy jäässä

Apua! En ole kirjoittanut tänä vuonna kertaakaan! Pisin tauko varmaan ikinä? Terapiani on ilmeisesti tehokas kun ei ole tarvetta tänne valittaa? Tosin elämä on kyllä muutenkin suht ok. Ei mitenkään loistava, mutta siedettävää. Matikan yo meni hyvin, ei nyt ällää tule, mutta tod.näk. parempi kun odotin. Jaksoin kun jaksoinkin käydä lähes joka päivä kirjastossa laskemassa monta tuntia. Joinain päivinä kyllä joutui psyykkaamaan itseään ajatuksella lomasta kirjoitusten jälkeen. Kerkesin lomailla neljä päivää kunnes tajusin, että saadakseni ruotsin etäkurssin tehtyä on alettava hommiin, joka päivä muutama tunti ruotsia seuraavat pari viikkoa. Olen siis melkein kaksi kuukautta jaksanut opiskella useita tunteja päivässä noin neljästi viikossa. Sen lisäksi toki koko muu elämä. Edelleen hyvin hämmentävää tämä jaksaminen. Uskon jaksavani tämän koulun loppuun, mutta pelottaa se seuraava. Vuoden päästä keväällä pitäisi hakea johonkin kouluun, tällä hetkellä oletettavasti kaupalliselle alalle. Kestäisin koulua varmaan joka arkipäivä, mutta en usko kestäväni klo 8-16 opiskelua. Kuten huomaamme tästäkin postauksesta, kello on puoli kolme yöllä. Tänään heräsin yhdeltä iltapäivällä. Minun unitarpeeni on edelleen 8-9 tuntia yössä. Jos joutuisin heräämään kuudelta aamulla tarkottaisi se nukkumaan menemistä ennen kymppiuutisia. Sallikaa minun nauraa. Minä, nukkumaan samoihin aikoihin kun lapset? Minähän ole virkeimmilläni tuohon aikaan! Sanokaa, että Tampereella on koulu johon voin hakea ja jossa opiskelu on iltaisin...

Loppuun pari random tapahtumaan.

Olen jutellut äitin kanssa puhelimessa useamman kerran sekä Facebookissa lähes viikottain. En edelleenkään ole antanut anteeksi, mutta eihän äiti voi edes pyytää anteeksi jos en suostu hänelle puhumaan. Elelen toivossa, että joku päivä kuulen vielä ne suuret sanat.

Sossu kysyi toimeentulotukipäätöksessä haenko kesätöitä. Kysyykö ne syksyllä haenko talveksi töihin? :D (Kesäksi on tiedossa kaksi abi-kurssia ja paljon lukemista syksyn ylppäreihin.)

Lääkäri antoi siunauksen hiilihydraattitietoiselle ruokavaliolleni, ainakin siksi aikaa kunnes laihdun normaalipainoiseksi.

Lyhyesti, pakko saada tämä ulos eikä ole ketään kelle voisin tästä avautua.

Mä voin olla aikuinen ja fiksu, mä pystyn keskustelemaan äidin kanssa Facebookissa järkevästi. Mä en halua puhua sille, mutta mä voin aikuisena ihmisenä vastata sille kun se juttelee mulle. Aikuinen ihminen voi kommunikoida asiallisesti ihmisen kanssa josta ei pidä.

Puhuin juuri ennen joululomaa terapiassakin tästä. En halua puhua tai olla missään tekemisissä äidin kanssa, koska pelkään sen luulevan pienintäkin yhteydenottoa anteeksiannoksi ja minähän en anteeksi ole antanut. En anna anteeksi ennen kuin äiti pyytää anteeksi. Tosin sitä ihmettä ei tapahdu koskaan joten itsensä kannalta olisi parempi vain antaa anteeksi. En vain kestä ajatusta, että äiti pääsee kun koira veräjästä. Plus jos äiti luulee meidän välien olevan ok se alkaa avautua omista jutuistaa ja sitä en todellakaan jaksa.

Tekisi niin mieli olla ilkeä, vittumainen ja jopa julma äidille kun se yrittää hieroa jotain sovun tapaista, mutta se tuntuu vähän lapselliselle. Ärsyttää olla aikuinen kun tekee mieli kiukutella kun pieni lapsi. Toisaalta, eipä se kiukuttelu helpota lopulta edes sitä omaa oloa joten miksipä ei sitten olisi fiksu aikuinen.

Tunnisteet: oikea nurja

Ilmoittauduin kevään matikan yo-kirjoitukseen. Parisen vuotta sitten olisin nauranut mahani kipeäksi jos joku olisi tuollaista ehdottanut. En todellakaa olisi uskonut jaksavani mitään noin suurta tai ylipäätään uskaltanut ajatella, että lukio on joskus ohi. Ilmoittautumalla nyt tuohon kirjotukseen se myös määrää sen, että minun on lakkini saatava viimeistään keväällä 2012, ilmoittautumista ei voi perua eikä koko kirjoituksiakaan ylipäätään sen jälkeen kun ensimmäisen ilmoittautumisen on tehnyt. Hieman kyllä pelottaa, itseasiassa vähän enemmän kun hieman.

En tiedä missä syy, mutta tänä syksynä oloni on ollut kerrassaan loistava, siis minun jaksamismittapuulla, ei toki noin normaalin ihmisen mittapuulla. Kesällä diagnosoitiin diabetes joka tietysti on voinut hoitamattomana väsyttää paljon. Aloitin myös syömään d-vitamiinia ja myöhemmin kesällä jätin runsaat hiilihydraatit pois (en karppaa, lähinnä olen hiilaritietoinen). Terapiassakin on varmasti saatu jotain aikaan vaikka onkin vaikea sormella osoittaa missä ja mitä. En ole voinut näin hyvin vuosikausiin, jaksan enemmän kun ennen vaikka unirytmi on kyllä edelleen vinksallaan. Nukun kuitenkin sen 8-9 tuntia ja herään kohtalaisen virkeänä. Onnistuin jopa jättämään Seroquelin (ketipinor) pois kun lääkäri määräsi minulle melatoniinia. Tällä hetkellä en siis syö yhtään mieleen vaikuttavaa lääkettä, melatoniini on ainoa mielenterveystoimiston määräämä lääke. Syön siis kyllä muita lääkkeitä, mutta niillä ei ole mitään tekemistä mielen tai unen kanssa.

Äärimmäisen hämmentävää ja pelottavaa olla näin "terve". On ihana kun jaksaa tehdä enemmän kun ennen eikä tarvitse etukäteen pohtia onko viikossa tarpeeksi vapaapäiviä (joka toinen) tai koska alkaa seuraava loma. Koulussakin olen käynyt ensimmäisessä jaksossa kaksi kurssia ja nyt tässä pian loppuvassa toiset kaksi. Olen käynyt kaikilla tunneilla (okey, molemmissa kursseissa läsnä olin vain toisella kurssilla, toiset oli etä/tehtäviä+koetta vaille valmis), enkä ole laskenut poissaoloja ja pohtinut "jos tänään olen poissa, sitten en voi olla enää, jos sittenkin säästäisin sen viimeisen mahdollisuuden olla poissa myöhemmäksi". Jos ja kun tässä käyn tekemässä kokeet näistä tämän jakson kursseista, olen suorittanut tänä vuonna jo neljä kurssia joka on enemmän kun viime vuonna yhteensä, taitaa olla jopa enemmän kun sitä edellisenäkään vuonna yhteensä. Eikä ole ollut edes tiukkaa.

Takaraivossa tikittää kuitenkin koko ajan "mitä jos". Jos tämä kohta loppuukin, jos kohta taas väsähdän ja maailma muuttuu mustaksi. Kauanko tätä kestää ja koska se loppuu? Eihän tämä nyt pysyvä tila mitenkään voi olla. En pysty uskomaan ja luottamaan pysytyyteen, koska niin ei ennenkään ole käynyt. Onneksi asiaa ei tule arjessa ajateltua vaan asiat vain hoitaa pohtimatta miksi jaksaa niitä hoitaa.

Tunnisteet: valo risukasassa

Kävin juuri varastosta tonkimassa kadonneita tavaroita, löysin samalla luovan kirjoittamisen kurssin vihon, vuosi on ollut kaiketi jotain 2001-2003. Monet teksteistä tuntui typerille, lapsellisille jopa, mutta pari lyhyttä tekstiä oli aika nasevia. Kunpa osaisin kirjoittaa vielä tuollaisia pätkiä, vai osaisikohan sitä jos yrittäisi? Tässä kuitenkin nämä kaksi pätkää, liittyvät ilmeisemmin toisiinsa kun liippaavat niin aiheeltaan, en muista, ohjekin on kadonnut. Nimillä ja toistolla oli joku rooli sekä teksti piti olla lyhyt, sen muistan.


Pirkko

Pirkko syntyi keskelle elonkorjuuta. Pirkko oli kiltti lapsi, tyttökoulustakin selvisi hyvin arvosanoin. Pirkko löysi Tapion nuorena, häitä vietettiin kesällä. Ensin syntyi Lasse ja Leena, myöhemmin vielä Maija ja Matti. 20 vuotta myöhemmin tuli EU joka vei karjan ja viljan. Seuravana syksynä pihakoivu vei Tapion. Pirkko vaihtoi tilan, metsät ja maat asuntoon Teneriffalla.
Nyt oli Pirkon vuoro elää.



Tauno Laakkonen

Äiti oli sairas, isä kuollut, minä talon isäntä. Navettaan, lounas, pellolle, päivällinen, yhdeksän uutiset ja nukkumaan. Äiti joutui sairaalaan ja kitui kohti kuolemaa. Tila jäi ilman emäntää.
Lehti-ilmoitus tuotti vain hienohelmaisia kaupunkilaisia.
Viimein löytyi Ning Thaimaasta.

On tässä viime aikoina nyppynyt oikein urakalla ihmiset jotka eivät ymmärrä toisten erilaista unirytmiä. Minähän siis menen nukkumaan joskus 4-6 aikaan ja herään 13-14 maissa, joskus toki aikaisemmin jos on joku pakollinen meno esim. terapiapäivinä herään 11. Aina kun sovin tapaamista jonkun kanssa ilmotan heti, että mielellään ei aamusta, koska nukun iltapäivään. Silti ihmiset on tyrkyttää tapaamisajaksi usein klo 13 tai 14 (eli heti alkuiltapäivään). Okey, ymmärrän jos kyse on lääkäristä tai muusta virallisemmasta joka ei voi ottaa vastaa enää myöhemmin päivällä, mutta kun kyse on ollut monesti myös ihan kavereista/tuttavista. Jos minä sanon herääväni iltapäivällä niin miksi ihminen olettaa, että olen valmiina kaupungilla tms tapaamaan häntä klo 13? Jos joku ihminen on tottunut heräämään seitsemältä aamuisin jopa vapaapäivänä niin haluaako hän tavata kenties minut kuudelta tai heti silloin seitsemältä? Minusta ainakin on ihan reilua antaa toiselle pari tuntia heräämisen jälkeen aikaa käydä suihkussa, ehkä laittautua, syödä aamupalaa rauhassa ja jopa huomioida mahdollinen bussimatkaan kuluva aika.

Vielä älyttömämpiä on kyllä lääkärit ym. jotka sanovat "tuu ysiltä". Hetkinen. Jos minä herään normaalisti klo 14 niin yhdeksän aamu olisi sama kun pyytäisin normaalisti seitsemältä heräävää tapaamaan minua kello kahdelta yöllä! Joka kyllä sopisi minulle vallan mainosti... Onko pakko ehdottaa tapaamista keskelle yöuniani? Miksi ei edes sinne iltapäivään jolloin uneni jäävät toki lyhyeksi, mutta ei sentään ihan kesken.

Ymmärrän sinänsä heitä, joidenkin mielestä on omituista jos joku nukkuu iltapäivään, mutta minusta on omituista miten jotkut heräävät vapaapäivänäkin seitsemältä. Minä en ehdota tapaamista aamuyölle enkä edes seitsemäksi aamulla, joten voisiko tämä toinen ihminen kunnioittaa minun unirytmiäni ja huomioida sen, etten minä halua tavata yhdeksältä enkä vielä ehkä yhdeltäkään, koska minä nukun silloin tai olen juuri herännyt. Vaikka minä nukun iltapäivään ei se tarkoita, että nukkuisin huvikseni ja voin herätä tapaamaan heidän armoaan aikaisemmin, koska eihän iltapäivään asti nyt sovi nukkua. Kun laskee 1-1 niin minä en itseasiassa nuku paljoakaan sen enempää kun muutkaan ihmiset, minä vain nukun sen eri aikaan. Jos olisin vuorotyössä kukaan ei sanoisi mitään unirytmistäni, mutta kun en ole, näkevät kaikki tarpeelliseksi puuttua siihen ja odottaa minun heräävän kesken unien tapaamaan heitä, koska kyllähän nyt normaalit ihmiset elää 8-16 rytmissä.

Joten seuraavan kerran kun tuttavanne sanoo "voitasko nähdä myöhemmin, mä olen aamu-uninen" niin olkaa kilttejä ja ehdottakaa tapaamista selvästi myöhempään, jonnekin parin tunnin päästä siihen kun tämä tuttava on herännyt. Tai minä alan oikeasti kohta ehdottelemaan tapaamisia kahdeksi yöllä tai kuudeksi aamulla.

Tunnisteet: käpy jäässä

Kaikki aina sanoo miten musiikki on heille tärkeää, miten eivät voisi elää ilman, *lisää kasa latteuksia* jne. Minulle musiikki on yleensä radion taustamölyä, toki lauleskelen mukana ja paljon kuuntelen musiikkia. Enimmäkseen musiikki on kuitenkin fiilis-juttu jos ajatellaan musiikkia jopa omistan. Tietyssä mielentilassa kuuntelen tiettyä musiikkia. Musiikkimakuni menee laidasta laitaan, kestosuosikkeja toki on, semmoisia jotka ovat kuuluneet valikoimiini yli kymmenen vuotta. Kuuntelen ylipäätään tosi kausittaisesti tiettyjä artisteja, levyjä tai biisejä. Joskus sama levy voi pyöriä ja pyöriä viikkoja jopa kuukausia kunnes se unohtuu taas syrjään tullakseen taas joskus uudelleen kierrokseen. Sitten on niitä ongelmatapauksia...

Kun aloitin ensimmäisen blogini, sen ihan ensimmäisen nettipäiväkirjani (se löytyy linkeistä) oli elämäni hyvin erilaista kun nyt. En uskoisi itseäni samaksi persoonaksi jos en tietäisi. Elämä oli aika mustaa, tunteet suuria ja voimakkaita, olin äärimmäisen joko tai ihminen sekä palavasti rakastunut varattuun mieheen... anteeksi niille jotka eivät tienneet, älkää oikeasti kuvitelko minun olevan edelleen sellainen "toinen nainen". Kuuntelin silloin jatkuvasti Sir Elwoodin hiljaisia värejä ja etenkin Hämärän taa biisiä. Todella hyvä kappale, tykkään sanoista, mutta en ole kahteentoista vuoteen voinut kuunnella tätä kappaletta palaamatta siihen mieheen, niihin vahvoihin ja ajoittain mustiin tunnelmiin. Joka kerta matkaan ajassa taakse istumaan siihen levitetylle sohvalle pieneen hämärään yksiöön, tuijottamaan susijulistetta ja kokemaan valtavaa yhteyttä siihen mieheen. Periaatteessa se voisi olla hyvä muisto, mutta se ei valitettavasti ole. Juttu ei päättynyt mihinkään klassiseen paljastumiseen tai muuhun vastaavaan. En tiedä tänä päivänäkään tietääkö silloinen tyttöystävä nykyinen vaimo mitä siellä asunnossa tapahtui, kaikki muut kyllä tiesivät. Itseasiassa juttu loppui kun minä en enää tahtonut olla se toinen, eikä erokaan ollut niin paha vaikka se toki silloin aivan kamalalle tuntui. Se mikä tekee asiasta ikävän ja huonon muiston, ja siten pilaa tuon kappaleen ja puolet Elwoodia, oli jälkikäteen tullut ymmärrys, se kun tajuaa olleensa typerys.

Elin koko muutaman kuukauden mittaisen suhteen jossain ihme haavemaailmassa, jossain missä me kaksi väärinymmärrettyä sielua kohtasimme ja kovaa. En koskaan uskonut, että hän jättäisi tyttöystäväänsä minun takia tai mitään semmoista, mutta luulin kokeneeni jotain ainutlaatuista. Näin tuon miehen jotenkin niin erilaisena ja syvällisenä, mikä oli loppujen lopuksi ihan kukkua. Rakastuin kauniisiin ja kiihkeisiin sanoihin, siihen suureen persoonaan. Vuosien varrella ymmärsin paremmin ja paremmin, että se kaikki oli oikeasti pelkkää haavetta ja typeryyttä. Ei sellaista maailmaa ja henkisyyttä ole olemassakaan. Nykyään kyseinen mies ärsyttää ja kuvottaa. Hän ei ole persoonana muuttunut ja uskoo varmasti vielä tuohon maailmaan mitä silloin ihannoimme. Minä olen kasvanut, muuttunut ja tasaantunut, asia mitä tämä mies ei ymmärrä vaan yrittää edelleen pitää yhteyttä luullen meidän olevan edelleen samanlaisia sieluja. Minua elämä on opettanut ja muuttanut, häntä ei. Mutta Hämärän taa on edelleen vaikea kappale. Se on nyt soinut toistolla taustalla kun kirjoitan tätä ja edelleen tuntuu pahalle. Kaikki nämä tunteet mitä nyt pyörii pitkin poikin on niin eri maailmasta, niin kaukaa menneisyydestä, mutta silti niin tässä ja nyt.

En ole yhtään niin varma etten voisi ajatua uudelleen tuollaiseen suhteeseen, en toki varatun miehen kanssa, mutta vapaan. Suhteeseen jossa on jotain "ylimaallista" syvyyttä ja sielujen kohtaamista. Koin viitisen vuotta sitten semmoista viimeeksi erään toisen miehen kanssa ja se kesä pilasi kaiken Jamie Cullumin tuotannon, jopa myöhemmin ilmestyneet levyn sillä se kuullostaa liian samalle. Toivon etten enää koskaan haksahda sellaiseen, sillä tahdon uskoa olevani jo vihdoin aikuinen ja järkevä. Toki toivon löytäväni joskus rakkauden joka on syvää ja tietynlaista sielujen kohtaamista, mutta mielummin sellaisella terveellä tavalla. Toivon vielä joskus pystyväni kuuntelemaan tiettyjä biisejä, levyjä ja artisteja ilman menneisyyden taakkaa.

Tunnisteet: hampaat puutuu

Tajusin yksi yö unta odotellessa miten peruuttamattomia asioita elämässäni on tapahtunut ja miten niitä ei voi korjata. Kaikki alkoi kun luin iltalukemiseksi diabetesopasta. Sen mukaan kaikki on päin mäntyä, minua uhkaa tuhannet sairaudet jotka hajottavat kroppani totaalisesti, uhkailtiin kaikkea mahdollista näön menettämisestä jalan amputaatioon. Onhan ne toki ihan oikeasti mahdollisia, serkkuni on menettänyt näkönsä diabeteksen takia ja tiedän, että ihmisiltä on jopa jalka amputoitu kun jalan verenkierto häiriintyy ja syntyy kuolioita. Aika kovaa luettavaa silti näin kolmekymppiselle joka on aina kehuskellut hyvillä hampailla ja loistavalla näkökyvyllä (muu kroppa onkin sitten aika paska). Hampaani saan ilmeisesti pitää sentään. Jotenkin jäi vähän fiilis, että elämäni on nyt pilalla, tämä ei tästä paremmaksi muutu, päin vastoin, alamäkeä mennään ja lujaa.

Ihan kun pelkkä masennus ei saisi ihmistä masentuneeksi ja kokemaan elämän tarpeettomaksi ja huonoksi. Miten usein olenkaan toivonut voivani aloittaa alusta tai edes tehdä toisin muutamina ratkaisevina hetkinä. Nyt jo pelkään etten ikinä parane masennuksesta ja elämäni tulee aina olemaan tätä samaa harmaata mössöä, kamppailua jaksamisen kanssa, ikuista pennin venyttämistä ja murehtimista miten selviän kaikesta niin henkisesti, fyysisesti kun taloudellisesti. Ja vaikka joskus ehkä paranisin niin mitään taetta ei ole etteikö masennus uusiutuisi, se on itseasiassa hyvin todennäköistä!

Kaikki tuntuu olevan niin peruuttamattomasti pilalla, koko elämä. Jos voisin uskoa sata prosenttisesti siihen, että ihminen voi halutessaan syntyä uudelleen, johon uskonkin jollain tasolla, niin lopettaisin tämän kaiken heti tähän. Satoja kertoja olen vakuutellut itselleni tulevaisuuden olevan parempi, eihän elämä voi pelkkää kärsimystä olla, pakko sitä hyvääkin on tulla. Missä se hyvä oikein viipyy? Tämän paskan määrällä tarvitaan jo lottovoitto jotta oltaisiin edes hieman tasoissa. Ihan kun yrittäisi vakuutella itselle maapallon olevan litteä, ei mene läpi vaikka kuinka tankkaisi.

Miksi elämälle ei voi olla reset-nappia? Helpottaisi kummasti.

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä

Istuin eilen bussissa kun mieleeni tuli tapahtuma lapsuudesta.

Olin ala-asteella. Näin kotimme lähellä kadulla oikein sysimustan miehen, hetken tilannetta seurattuani huomasin hänen menevän erääseen asuntoon. Hetken päästä menin pimpottamaan ovikelloa ja ojensin tälle miehelle markan kolikon. Lähdin pois mitään sanomatta.

Liekö television nälkää näkevät afrikkalaiset syy, mutta jostain syystä oletin tämän miehen tietenkin olevan niin köyhä, että minun lapsena pitäisi antaa hänelle rahaa. Hassua sinänsä, koska olin edellisen kesän viettänyt Kanadassa ja käynyt Jenkkienkin puolella joten olin varmasti nähnyt muitakin tummia ihmisiä enkä ollut reagoinut heihin mitenkään. Muistelisin kyllä tämän miehen olleen ensimmäinen tumma jonka näin Suomessa. Vaikea sanoa mitä päässäni liikkui...mutta en varmaan ikinä unohda tuota tempaustani.

Toinen ihonväriin liittyvä tapaus sattui vuosikausia myöhemmin. Olin parikymppisenä au pairina Lontoossa, hoidin nigerialaisen yksinhuoltajan lasta joka oli puolikas eli äiti tumma, isä vaalea, isä ei kuitenkaan ollut kuvioissa. Matkustin tämän naisen kanssa Jenkkeihin jolloin mukanamme oli naisen veli. Jenkeissä lentokentillä minua ja tätä veljeä kohdeltiin pariskuntana ja vauvaa meidän lapsena. Kentällä vauva, joka matkasi siis ilman paikkaa, merkattiin jopa minun lippuuni. Kun sitten turvatarkastuksessa kyseltiin mitä teen Jenkeissä, kauan aion viipyä jne oltiin äärimmäisen hämmästyneitä kun selitin olevani lastenhoitaja tälle nigerialaisella naiselle. Valkoinen nainen todella hoitaa mustan lasta. Itse opin tuona aikana hyvin sokeaksi ihonvärille, unohdin asian niin hyvin etten aina oikein ymmärtänyt mitä ihmiset kummastelivat kun liikuin tämän äidin, hänen veljensä ja siskonsa seurassa työnten rattaita.

Hassuja tapauksia molemmat. Tuli vain tarve jakaa ne.

Tulin juuri lääkäristä. Tuomio oli kakkostyypin diabetes. Kiva, kolmekymppisenä jo. Osasin toki aavistella kun suvussa on paljon ykköstä ja kakkosta sekä ylipainoa on reilusti, oireitakin on ollut jo kauan. Vituttaa silti. Kauhea paasaus ettei saa syödä valkosta leipää, eläinrasvoja tai käyttää alkoholia eikä suolaa, ihan kiva, olen kyllä jo toiminut noin vuosia... Luuleeko ne oikeasti mun vetelevän pelkkää lihapiirakkaa munkkipossulla ja huuhtovan sen alas siiderillä? Ja jos mä vielä kerran kuulen sanan liikunta alan kirkua. Vihaan liikuntaa, vihaan hikoilua, tiedän, että sitä olisi harrastettava, mutta se on yhtä tuskallista kun vasaralla sormeen hakkaaminen. Kuka hullu semmosta tekisi vapaaehtoisesti (ja vielä maksaa siitä).

Ensimmäinen mitä tein lääkäristä ulos mennessä oli koukkaus Makuunin kautta, namipussi. En ole syönyt karkkia pariin viikkoon, eilen vaan iski hirveä himo irttareihin.

Huomasin tässä ruvenneeni taas kuuntelemaan musiikkia bussimatkoilla ja kaupungilla. En jaksa kuunnella ihmisiä tai olla omissa ajatuksissani. Minulla soi kotonakin aina radio tai tv mölyää, hiljaisia hetkiä ei ole kun sängyssä jossa pyrin lukemaan kunnes on ihan pakko jo käydä nukkumaan (koska kellon on 5 aamulla) ja nukahdankin aika nopeaa. Istun tunti tolkulla koneella, täyttäen aivoni jollain, yleensä jollain aika aivottomalla joka ei vaadi ajattelua. Kun tästä nousen menen television ääreen ja katselen sitä toiset 6 tuntia. Lähikaupassa voin käydä ilman musiikkia, mutta jos lähden bussilla kaupunkiin laitan kuulokkeet korviin.

Ahdistaa ajatus olla kahden ajatusten kanssa. Joko alan pohtimaan iän ikuisia rahaongelmia, koska tulee lisää, paljonko tulee, mitä olisi ostettava ennen sitä, onko vara ostaa nyt vai siirränkö myöhemmäksi, mitä ostan kun saan lisää rahaa, riittääkö ne rahat vai siirränkö vielä seuraavaan kuukauteen, paljonko siellä tilillä on, saisiko mistään lisää.... Tai sitten minut valtaa kummallinen surullisuus jolle ei oikein löydy syytä. Pää on ihan tyhjä, mutta kyyneleet alkavat valua silmistä. En ajattele mitään surullista, en oikeastaan ajattele mitään, mutta silti itken.

Olen todella väsynyt tähän masennukseen. Haluan päästä tästä jo eroon, mutta en tiedä miten. Odotan jatkuvasti jotain ratkaisevaa hetkeä jolloin asiat jotenkin lähtisivät liikkeelle, mutta mitään ei tapahdu. Olen terapiassa oppinut paljon itsestäni, tiedostanut ongelmani, ymmärtänyt ajatuksiani, saanut selvyyttä miksi elämä on mitä on ja miksi tunnen miten tunnen. En vain keksi miten pääsen tästä eteenpäin. Tiedän missä on menty pieleen, tiedän missä ajattelen väärin ja mihin pitäisi pyrkiä, en vain tiedä miten tästä kaikesta pääsee yli. Tiedän ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella, en vain tiedä miten ihmeessä sen aidan yli pääsee. Miten voin muuttaa ajatuksiani, tekemisiäni ja yhtäkkiä jaksaa tehdä asioita mitä en nyt jaksa. Miten voin lakata vihaamasta äitiä joka pilasi elämäni, olemasta katkera hoitaville tahoille hoitamatta jättämisestä, pääsemään yli siiten etten koskaan tule elämää sellaista elämää kun ihmisten oletetaan elävän, hyväksymään tämän elämäni, että tämä nyt on ollut tälläistä eikä tätä voi aloittaa alusta?

Psyko käski viettää tietokonettomia päiviä tai edes tunteja joilloin mikään tietokone, televisio, radio, lehti, kirja tms ei ole häiritsemässä ajatuksia. Olla vaan ihan hiljaa. Minä vastustelen, koska en kestä kuunnella ajatuksiani. En kestä kiertää kehää johon ei tule vastausta. Miksi ei oikeasti voisi vaan pyyhkiä koko elämä pois ja aloittaa alusta?

Tunnisteet: hampaat puutuu

Oho, ompa aika taas viereähtänyt. Arvatkaa vaan mitä tehden, pelaten Farmvilleä, Petvilleä ja Treasure Isleä! Pitäskö oikeasti hankkia elämä? Sain sentään sen ruotsin kurssin käytyä ja pääsin läpi! 5- tuli kokeesta, mutta hei, se on läpi! *pieni voitontanssi*

Lupasin niistä lapsistakin kirjoittaa. Olen siis siitä harvinainen nainen etten ole eläessäni kokenut vauvakuumetta. Joskus vuosia sitten koin pienoista raskauskuumetta, olisin halunnut (ja hieman vieläkin) kokea raskauden, mutta en halua sitä lasta omaksi. Kohdunvuokraus olisi ratkaisu, mutta sehän on Suomessa lain vastaista.

En voi vannoa etten koskaan lapsia tekisi (en vanno elämässä mitään). Huomaan vapaaehtoisesti lapsettomien palstoilla paljon ihmisiä jotka eivät todellakaan koskaan tule päätään kääntämään ja laskevat päiviä 30 ikävuoteen jotta saavat sterilisaation. Vuosi vuodelta olen kuitenkin yhä varmempi etten lasten tekoon ryhdy. Oikeastaan salaa jopa toivon, että joku lääkäri joskus toteisi etten voi saada lapsia. Minua ei yhtään harmittaisi, mietin tuota jo teini-iässä. Se olisi jotenkin helpotus. Kroppa ratkaisisi asian minun puolesta. Tiedä vaikka niin olisi jo käynyt kun olen popsinut e-pillereitä ilman taukoja vuosia, pillereitä ylipäätään jo 15-vuotiaasta.

Ei minulla mitään lapsia vastaan ole. Olenhan ollut au pairinakin kolmesti sekä puoliksi kasvattanut Bambin tämän ollessa vauva. Jotkut lapset on ihan mukavia, jotkut jopa ihan viihdyttäviä ja kivoja. Vauvat on ihan sulosia, tosin en niitä erityisemmin ihastele, minusta ne on vain vauvoja, mutta joskus jokellessaan, nauraessaan tai tuhistessaan ne on ihan sööttejä. Taaperot ovat ehkä se ärsyttävin ikävaihe vaikka ei nekään nyt niin kamalia ole. Ala-aste ikäiset ja siitä vanhemmat on sitten jo ihan viihdyttäviä, niiden kanssa voi pelata ja keskustellakin. Pienimmän siskon kanssa olen viihtynyt monesti lautapelien ääressä tai kertoessani vanhoja tapahtumia omasta lapsuudestani tai iskästä. Se pieni ero näissä vain on. Toisten lapset voi illalla ojentaa äidille ja lähteä omaan kotiin hiljaisuuden keskelle ja vain olla. Omista ei pääsisi koskaan eroon, niitä ei ojenneta päivän päätteeksi pois.

Tämä riippuvuus on varmaan se selkein syy miksi en lapsia halua. En halua ottaa kenestäkään niin suurta vastuuta. En halua olla vauvassa kiinni 24/7 tai ylipäätään huolehtia kenenkään perään loppu elämääni. Minua jopa ahdistaa se miten tuoreet äidit aina puhuvat miten eivät ole koskaan kokeneet niin syvää rakkautta ja huolta kun omasta lapsesta. En minä edes tahdo tuntea semmoista ääretöntä rakkautta lasta kohtaan. Rakastaa toki toista ihmistä tahdon, mutta jotenkin tuollainen rakkaus jossa jo kadottaa itsensä on minusta äärimmäisen ahdistava ajatus.

Minulle riittää kun jaksan huolehtia itsestäni, mahdollinen kumppani olisi oikein mukava lisä elämään, mutta se riittää minulle. Minä haluan nauttia hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta kotonani. Minulle elämä itseni kanssa on tarpeeksi.

Että mua joskus nyppii ihmiset.

Mikähän siinäkin on, että työtön on niin paska ihminen. Et maksa veroja. Kun kerrot ennakkopidätyksen työkkärirahoista olevan 100e kuussa todetaan, mutta sehän on ihan höpöhöpöä kun saat sen sossusta takaisin. Paitsi etten saa, saan sossusta 26e kuussa. No veronpalautukset! Sossu huomioi ne tulona ja mätkyt jättää muuten huomioimatta. Mutta koko vero verotuloista maksetuista tuistahan on ihan hölmöä! Et siis kuitenkaan maksa kun saat ilmaista rahaa! *huoh* Mikään ei kelpaa.

Tässä maassa vain raskaan työn raatajat ansaitsevan edes hippuisen kunnioitusta ihmisenä. Vain jos todellakin teet niska limassa, mielellään pihalla pakkasessa, veri lentäen paskalla palkalla paskaa duunia joka ei kelpaa kellekkään nuorelle pullamössöneidille jotka vaan makaa kotona nostaen sinun tuloistasi hirveän korkealle veroprosentilla ryövättyjä rahoja, vain silloin olet kunnon kansalainen.

Ja jos uskallat sanoa sanan arvonlisävero tunkee vastustaja sormet korviin ja huutaa laalaalaa.

Että joskus vaan vähän ottaa päähän.

Tunnisteet: aina väärinpäin, käpy jäässä

Olen huomannut, että tänne kirjoittamisen tarve on vähentynyt. Liekö terapian syy. Siellä tulee aika hyvin käsiteltyä asioita eikä sitten ole enää tarvetta kirjoittaa niistä. Tosin on kirjoittaminen muutenkin vähentynyt viime vuosina. Jotenkin koen olevani vähän tukossa.

Koulu alkoi tai etäkurssi. Ruotsia. Torstaina pitäisi palauttaa ensimmäiset tehtävät, voitte arvata etten ole edes aloittanut. Päiväni täyttyvät aika hyvin farmvillestä ja telkkarista. Ensimmäistä olen yrittänyt nyt yrittänyt lopetella, siinä täysin onnistumatta. Mutta pakko saada edes tuo ruotsi nyt käytyä. Ensi jaksossa olisi vielä äikkä jonka voisi käydä jos vain kykenee, sitten alkaakin kesäloma. Kesälomakesälomakesäloma, ehkä jaksan kun tankkaan tuota tarpeeksi. Syksyllä motivaatio voi olla jo ihan toinen.

Oikeastaan voisin joku päivä yrittää kirjoittaa lapsista ja raskaudesta. Asia on vähän pyörinyt mielessä viime ajat kun isosiskoni yrittää lasta ja itse taas kallistelen entistä enemmän vapaaehtoisen lapsettomuuden suuntaan. En tosin oikein tiedä mitä sisko tykkää jos hänestä tänne kirjoitan, mutta kovinko moni teistä edes tietää kuka isosiskoni on? Ihan rehellisesti kommenttia jos tiedätte. :)

Toinen pohtimani aihe on äiti. Olemme terapiassa puhuneet melkein joka kerta äidistä vaikka noin muuten äiti on mielessäni todella harvoin. En oikeastaan ymmärrä miksi terapiasa puhe aina kääntyy äitiin. Pari viikkoa sitten terapeutti mietti mahtaako masennukseni jatkuminen olla kiinni siitä, että haluan sillä osoittaa kaikille miten huono äiti äitini on. Mielenkiintoinen kanta, en oikein osaa sanoa onko se totta. Joku totuudensiemen siinä varmasti on sillä kerron kyllä hyvin helposti miten huono äiti äitini on, siis lähes tuntemattomillekin ihmisille. Aika paha sinänsä, tajusin tämän juuri kun tuon äsken kirjoitin, jos minä todellakin teen noin niin eikö se ole vähän sama kun äitini aikanaan käski minun tappaa itseni, jotta muut näkevät kuinka huono äiti hän on. Toiminko siis loppujen lopuksi kuten äitikin?

Tunnisteet: jos, oikea nurja