sunnuntaina, tammikuuta 3

Oi voi, elämä menee niin vauhdilla, ettei perässä pysy, varsinkaan blogit. Tuntuu, että juurihan se kesä loppui, vaikkei mitään ole saanutkaan syksyllä aikaiseksi. Syksy on mennyt edelleen selkää potiessa, mutta myös uudempaa vaivaa, vatsaa ja väsymystä nimittäin. En ole aiheesta täällä mitään maininnutkaan, enkä juuri muuallakaan, mutta minulle siis tehtiin vatsalaukun ohitusleikkaus lokakuun alussa. Olo on ollut aika vetämätön sen jälkeen, kirurgin mukaan syy on pitkälti vähäisen energiamäärän, noin muuten kaikki on mennyt ihan hyvin.

Koska olen ollut sairas niin selän kun leikkauksen takia, olen ollut kesästä asti sairauslomalla. Koulussa sain aikaiseksi yhden kurssin (tai saan kun ensi viikolla kirjoitan sen puuttuvan esseen), mutta olen jälleen kerran todennut olevani asiantuntija Kelan ja sossun suhteen. Haluatteko kuulla hauskan Kela-kuvion? Aivan sama, kerron silti...

Hain sairauspäivärahaa ja yleistä asumistukea heinäkuun lopussa takautuvasti kesä- ja heinäkuulle, ja myöhemmin jokaiselle kuukaudelle kun olen ollut sairas. Olen kuitenkin samaan aikaan nostanut opintotuen, sillä sairauspäivärahapäätökset on tulleet kun on tulleet ja on ihan kiva, kun on joku päivä kuussa jolloin tietää rahaa tulevan (laskut maksettava). Olen myös käynyt töissä joka perjantai samassa lapsiryhmässä koko syksy, paikkasin erästä lastentarhanopettajaa joka teki lyhennettyä viikkoa. Koska sairauslomani on tullut aina kuukauden mittaisissa pätkissä, on myös sairauspäivärahani pätkitty. Vaan! Koska olen ollut perjantait töissä eli terve, on Kela tehnyt koko syksyn minulle maanantaista torstaisiin kestäviä päätöksiä, olenhan siis ma-to sairas, pe terve ja lauantain sairauspäivärahan menetän, sillä se katsotaan omavastuupäiväksi. En siis käytännössä ole hyötynyt töissä käynnistä mitään, koska menetän kahden päivän sairauspäivärahan, joka on about saman verran kun päivän palkka.

Jotta kuvio olisi vielä hassumpi, Kela on huomioinut sairauspäivärahassa saamani opintotuen ja maksanut näin pienempää sairauspäivärahaa. Kunnes opintotukitoimisto (yliopistolla oma, Kelan alainen) huomasi, että minulle on maksettu kahta etuutta, joita ei samaan aikaan voi saada eli he päättivät periä maksetut edut pois. Ihan oikein toimittu kyllä siis, olin tähän varautunut. Mikä tekee kuviosta naurettava, jaksan nauraa, koska rahaa on tullut kuitenkin koko ajan, on, ettei opintotukitoimisto ja Kela voi sopia asiaa keskenään eli opintotukitoimisto periä rahoja suoraa Kelasta, ovathan he samaa lafkaa. Ehei! Opintotukitoimisto tekee takaisinperintäpäätöksen, jonka jälkeen Kela tekee kaikista sairauspäivärahapäätöksistä uudet päätökset (oikaisu) ja sen jälkeen opintotukitoimisto lähettää minulle takaisinperintälaskut ja minä maksan ne niillä rahoilla, mitkä Kela minulle juuri myönti, kun myöntivätkin täyden sairauspäivärahan. Eipä siinä mitä, mutta kun ne sairauspäivärahapäätökset on niitä ma-to-päätöksiä eli joka viikolta oma, eli kaikista kymmenistä ma-to-päätöksistä on tehty oma oikaisu. Ennätykseni on seitsemän päätöstä päivässä, postitse paperisena, jotka on siis jokainen omassa kuoressa, omalla valitusohjeliitteellä. Olen saanut myös kuusi ja viisi päätöstä päivässä, mutta se seitsemän on toistaiseksi ennätys. Ei, en ole laskenut montako päätöstä olen kaikkiaan saanut. En taida uskaltaa laskea, tippuisin vielä penkiltä naurusta ja halkaisisin pääni.

Ai niin, se asumistukeni! No sehän on tarina erikseen, sillä Kela maksoi heinäkuussa haetun asumistuen vasta marraskuussa! Aina kun sain kuukauden sairausloman ja hain sairauspäivärahaa, päätti asumistukiväki odottaa uusinta päätöstä sairauspäivärahasta, ja kun sen saivat, heillä meni neljä viikkoa aikaa käsitellä asumistukea (normiaika käsittelylle), joka tarkoittaa, että kun he olivat valmiita tekemään päätöksen, oli vireillä jo uusi sairauspäiväraha ja he päättivät jälleen odottaa uusinta päätöstä. Lokakuun lopussa vihdoin joku fiksu päätti merkitä "kiireellinen" hakemukseen ja marraskuussa sainkin sitten viiden kuukauden tuet kerralla.

Sosiaalitoimiston kanssa en juuri ole jaksanut edes kinata. Sairauspäivärahani on sen verran suuri, se lasketaan vuoden 2013 tuloilla eli sen vuoden kun olin töissä (jipii!), joten en oikeastaan ole edes oikeutettu toimeentulotukeen kun erityisessä tapauksessa. Olen hakemukset kuitenkin laittanut, koska sairaalastahan tuli kohtalainen lasku ja koskaan ei tiedä vaikka sinne päätyisi uudelleen. Hakemukseni on kuitenkin olleet tyyliä "tässä hakemus, en jaksa laittaa liitteitä, kun ette mitään anna kuitenkaan". Erityinen plussa sosiaalitoimelle etteivät pyytäneet kaikkia Kelan päätöksiä, vaan heille riitti se mitä koneelta näkevät Kelan päättäneen!

Täytyy sanoa, etten olisi tätä rumbaa jaksanut, ellei Kela ja sossu olisi minulle entuudestaan niin tuttuja, ellei sairauspäivärahani ole about puolet isompi kun opintotuki ja ellen saisi säästettyä opintotukikuukausia (niitä on minulla alkunperinkin niukasti).
Jaa miten niin olen perustulon kannalla?! :D


Edelliseen äitipostaukseen on vielä kerrottava hieman jatkoa. Minä ehdotin ja ideoin meille äiti-tytär-joulun, enhän ole viettänyt joulua äitini kanssa pariinkymmeneen vuoteen tjsp. Minun aloitteesta vietimme siis joulua isosiskon perheen luona, mukaan tuli äidin ja minun lisäksi myös pikkusiskoni (joka asui aikanaan kanssani, Bambinakin viitattu). Olisin odottanut äitiltä jotain kiitosta tai kiitollisuutta, sillä hänkin varmasti ymmärsi, ettei minun olisi millään asteella tarvinnut viettää joulua hänen kanssaan ja tämä oli minulta todella iso ele. Pyh. En varmaan koskaan opi, ettei äitiltä kannata odottaa mitään.

Enimmäkseen joulureissu meni hyvin (olimme isosiskon luona kuusi päivää, 21.-26.), isosisko ja minä saimme paikattua välejämme yllättävän hyvin, olihan meillä tavallaan yhteinen "vihollinen", äiti. Äiti nimittän jaksoi kitistä ja vitistä lähes kaikesta, hirveä (negatiivinen) höösääminen ja kiukuttelu. Isosisko ja äiti otti useamman kerran yhteen ja isosiskoni mies jopa piti pienen puhuttelun mummille (äidilleni), kun me siskot olimme ruokakaupassa. Minä kykenin pitämään suuni supussa aina joulupäivään asti. Vaan loputtomiin minunkaan hermoni ei kestä, onhan tästä nyt ainakin se 15v. kun olen viimeeksi räjähtänyt ihmiselle, koneille ja kissalle kyllä menetän toisinaan hermoni. En vain kestänyt, kun mummi alkoi rähjätä neljän vanhalle siskonpojalle, joka katseli mummin suklaita lautasella ja kyseli saako hänkin. Mummi siis räksäytti pojalle kun rakkikoiralle joka tavoittelee nälissään luuta ja kun poika säikähti ja meni olohuoneeseen mököttämään/itkemään, äiti alkoi räksyttää minulle, kun ehdotin josko ottaisimme ruokia pöytään ja söisimme. Äiti oli kerennyt itselleen omat eväät jo kasaamaan eteensä ja mökötti purkkimeren takana. Kun sitten kehtasin ehdottaa, että otamme kaikki jouluruuat esiin ja katamme niitä sivupöydälle, jotta jokainen voi ottaa mitä haluaa, alkoi äiti kiukutella miten hän kyllä osaa ottaa oman ruokansa ja miten on niin kummallista, kun melkein 60-vuotias osaa syödä kun on nälkä, mutta nelikymppiset ei. Säksätys vai jatkui ja jatkui, vaikka yritin nätisti sanoa, että syö sinä ihan rauhassa mitä haluat, minä laitan sitten meille muille (muita=neljä ihmistä). Lopulta räjähdin, kun tajusin pienen pojan itkevän olohuoneessa, huusin naama punaisena pari lausetta, jonka jälkeen hiljenin. Isosisko juoksi olohuoneesta paikalle ja raivosi kahta kauheammin äidille, toi jopa ilmastointipeitin mummin eteen ja käski tukkia suu sillä jos muuten ei tule hiljaista. Tapansa mukaan äiti ei osannut olla hiljaa, hänen kun on pakko saada viimeinen sana, hän kun on aina oikeassa... Minä poistuin lopulta paikalta, koska säikähdin omaa kiihtymystäni ja järkytyin siitä niin, että kyyneleet kihosi silmiin.

Juttelimme myöhemmin isosiskon kanssa asiasta ja pyysin häneltä anteeksi. Surullista on, ettei äitini koskaan pyydä keneltäkään anteeksi. Isosisko on joskus mennyt sovittelemaan, pahoittelemaan omaa huutamistaan, mutta äidin vastaus on ollut vain "niin, kyllä minä mieleni pahoitin". Jaa, molemmat pahoittaa mielensä, molemmat huutaa, mutta vain toinen on velvollinen pyytämään anteeksi? Koska toinen ei voi olla väärässä, koskaan? Toisella on oikeus pahoittaa toisen mieli ja huutaa? Varsinkin pienelle lapselle, joka on 99% täysin syytön asioihin. Tuo suklaa-tapaus ei edes ollut ainoa kerta, kun mummi hermostui siskonpojalle, täysin aiheettomasti.

Ironista kyllä, annoin mummille joululahjaksi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Olisin ehkä valinnut toisin jos olisin arvannut millainen joulu on tulossa.

Tunnisteet: , , , ,

sea   18.55    0 kommentti(a)


torstaina, heinäkuuta 9

Aika ajoin tulee tilanteita, kun tarvitsisin isosiskoa joka neuvoisi ja kuuntelisi, jonka kanssa keskustella tasavertaisena. Valitettavasti minulla ei sellaista enää "ole". Minulla on vain tekopyhä "add" jolla ei ole aikaa eikä kykyä keskustella. Joku joka täyttää faceseinäni imelillä mietelauseilla elämän hidastamisesta, jauhaa materian turhuudesta, pörssien kaatamis-haaveista ja miten erilaisia ihmisiä pitäisi ymmärtää. Samaan aikaan hänen oma koti on kaaoksen vallassa, kun on tullut tilailtua netistä rojua ulosottoon asti. Puolet höyryämisestä on kopioitu minun mielipiteistäni ja kerrottu 200. Erilaisuuden ymmärrys koskettaa tasan häntä ja hänen raskaudesta puhjennutta add:ta ja fibroa. Siis minä väitän sen puhjenneen raskauden aikana, koska tämä ihminen jonka nyt näe on täysin uusi ja omituinen. Joko isosiskoni on elänyt 40v valheessa ja feikannut ihan kaiken tai sitten add voi puhjeta raskauden aikana. Itse hän tietysti väittää aina olleensa tälläinen.

Uskokaan tai älkää, mutta minä olen useamman kerran miettinyt äidilleni soittoa, kun tekee mieli pohtia erilaisia valintoja elämässä. Äidilleni! Kaikista maailman ihmisistä! Sanokaa minun sanoneen, ikäväkseni, mutta jonain päivänä tilanne on kääntynyt päälaelleen. Äiti on se joka joutuu välikäteen minun ja minun isosiskoni kanssa, kun ennen se oli isosisko joka oli välikädessä minun ja äitini suhteen. Jos homma menee tätä rataa, en näe mitään estettä etteikö isosiskoni ja minun välini tulehtuisi yhtä pahaksi, kun äidin ja minun välit aikanaan oli. Minulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta pitää elämässä ihmistä joka saa minut (lähes) tarttumaan pulloon. Jotakuta joka aiheuttaa joka päivä raastavaa hermojen ja hampaiden kiristelyä. Vaikka siskonpoika on maailman ihanin muksu, edes hän ei saa minua pitämään yhteyttä äitiinsä, jos niikseen tulee.

Tiedän olleeni aikojen saatossa ajoittain rasittava, mutta en niin rasittava millaista kuvaa isosiskoni minusta maalailee. Minä tietoisesti välttelin avautumista lähimmäisilleni, avauduin vain hoitohenkilökunnalle ja blogiini. Jos isosiskoni on blogin käsiinsä kaivanut ja sitä lukenut, sille en voi mitään, se on ollut hänen valintansa, turha syyttää minua. Tiedän myös muuttuneeni ihmisenä parantumisen myötä, olen pahoil... omalta kantiltani parempaan suuntaan, mutta tietysti se voi toisten silmissä olla ikävää muutosta. En enää ole kenenkään sylkykuppi, en se jonka niskaan kaadetaan kaikki p*ska. Tietenkin toivon, että isosiskoni vielä paranisi ja voisi kokea tämän saman tunteen. En minä häntä kaipaa omaksi likakaivokseni, vaikka hän väittää sellainen aina olleensa. Joskus epäilen tämän olevan vain jotain kostoa, koska olen aina ollut vahvempi ihminen, kuin hän,  uskaltanut tehdä omat ratkaisuni ja lopulta menin paranemaan ja kieltäytymään kuuntelemasta hänen murheitaan. Koska sanoin, että minun on ajateltava itseäni ensin. Nyt sitten yhtäkkiä minä olenkin se jolla on ongelma, kun en hyväksy häntä, hänen erikoisuuttaan, hänen "paranemisprosessiaan", hänen uutta upeaa välittävää ja ihmisherkkää persoonaansa.

Ehkä ainoa vaihtoehtoni on odottaa kunnes tämä hurahdus menee ohi, ihan kuten ne aiemmatkin. Ikävää vain tämän odottavan aika, sinä aikana kun joutuu sietämään kilokaupalla hevosen jätettä tai katkaisemaan välit, josta kärsii pieni lapsi. Äh, ei jaksa, päässä pyörii ja olisi mentävä nukkumaan. Anteeksi epämääräinen postaus. Ehkä joku saa jotain tolkkua. :P

Tunnisteet: , , ,

sea   23.10    3 kommentti(a)


lauantaina, huhtikuuta 25

Vanha vaiva, välilevyn madaltuma, on oireillut muutaman päivän. Tänään nykäisin vähän ohjetta suuremman annoksen särkylääkettä. Ensin nukuin parin tunnin päiväunet ja nyt tohotan, kun mania olisi päällä. Pää ihmettelee mitä kroppa hyörii ja pyörii, välillä tuntuu, että katselen käsieni menoa ihan ulkopuolelta.

Joskus kauan sitten hain tarkoituksella pillereillä tälläistä oloa (eri lääke) ja se oli kivaa. Nyt en oikein tiedä miten suhtautua tähän olotilaan. Hassuahan tämä on, naurattaa oma käytös, kädet ja jalat vimpattaa koko ajan kun pakko-oireisella. Tuntuu, että olen yksi niistä erityislapsista joita aiemmin tällä viikolla hoidin. Voisin pyöriä ympäri käsiä taputtaen ja vajota jonnekin omaan maailmaan. Samalla tuntuu kuitenkin omituiselle, kun oma kroppa ei tunnu olevan hallinnassa, mieli karkaa omille teille. Hieman ahdistaa, tämä tuntuu kielletyltä ja väärältä. En tiedä saanko oikeasti nauraa tälle tai saanko olla iloinen, kun nauru pulppuaa itsekseen suusta. Syyllisyys painaa jos antautuu fiiliksen vietäväksi. Ei tästä saa nauttia. Takaraivossa painaa pelko entisiin tapoihin vajoamisesta. Jos tästä iloitsee, saattaa mieli haluta tätä muulloinkin, kun oikeassa särkytilassa. Kiusaus väärinkäytölle on aina olemassa, vaikkei tarvetta olisi. Rajan yli on niin helppo hypätä.

Vaan tulipahan vähän siivottua, leivottua, tiskattua ja päivitettyä blogeja. Eikä muuten pahemmin koskea selkään eikä jalkaan.

Tunnisteet: , ,

sea   21.51    0 kommentti(a)


perjantaina, maaliskuuta 6

Joskus on niin vaikea olla järkevä aikuinen, kun vastapuoli käyttäytyy kun pikkulapsi. Joskus tekee mieli haistattaa paska ja näyttää keskaria. Joskus toivoisi ettei verisiteet ja koko elämän kestänyt "paras ystävyys" olisi este. Joskus tekisi mieli alentua toisen tasolle ja olla ihan yhtä idiootti. Joskus tekisi mieli huutaa ääneen ja karauttaa menemään jättäen jälkeen vain pölyn nieltäväksi.


ps. Tästä lähin kommentit julkaistaa, ellei erikseen pyydetä ettei.

Tunnisteet: ,

sea   15.32    0 kommentti(a)


keskiviikkona, joulukuuta 18

Tulin äsken saunasta ja istuin sängylle itkien. En muista koska olisin viimeeksi itkenyt. Saunassakaan ei ole käynyt keskellä viikkoa vuosiin, nyt menin sinne yrittäen saada kireän kropan ja mielen rauhoittumaan.

Isosisko kertoi pari päivää sitten miehensä lähteneen "miettimään", suhde on siis katkolla ja ehkä jopa lopussa, talosta, velasta ja lapsesta huolimatta. Olen nyt siis pari päivää kuunnellut siskon vuodatusta asiasta ja murehtinut. Olen sanonut useamman kerran etten halua toimia terapeuttina enkä jaksaisi kuunnella avautumista, mutta hetken yrittämisen jälkeen siskon puhe kääntyy taas aiheeseen enkä minäkään aina osaa olla stoppaamassa toista heti.

Kaikki alko kaatua kun sisko aiemmin illalla laittoi Facebookissa "mun on ihan pakko vaan saada sanoa tämä", sanoma oli lyhyt, mutta jälleen kerran asiat palasi mieleeni ja vatvon niitä mielessäni jo kolmatta tuntia. Pitäisi mennä nukkumaan ja ennustan ettei pääni tyhjene siskon murheista tänäkään yönä.

Niin rakas ja ihana kun siskoni onkin, minun olisi pakko käskeä häntä vaikenemaan. En voi kuunnella hänen murheitaan, koska omissakin on tarpeeksi. Pitäisi päättää mitä kursseja otan keväälle, sumplia ne niin, että saisin töitäkin tehty, kunhan ensin keksisin mistä saisin tarpeeksi töitä, en myöskään ylipäätään oikein tiedä mitä kursseja pitäisi ottaa, paitsi, että olisi otettava paljon (paitsi, että työ), jotta saan vuoden opintopisteet kasaan eikä Kela ala huutamaan. Josta siis päästään seuraavaan murheeseen, raha, koska työt on niin epäsäännöllisiä ei tiedä mihin väliin niitä saa, paljonko tienaa, onko opintotukea peruttava, vai saanko edes tarpeeksi rahaa eläääkseni. Koulun, työn ja rahan lisäksi minua stressaa kämppis. Ärsyttää kun toinen on aika törkysika, ei ilmoita yhtään menojaan tai tulojaa, odottaa minun hoitavan kaiken kotona, imurointi on hänen ainoa hommansa ja olen nyt syksyllä pari kertaa saanut tehdä senkin perästä. Haluaisin niin hakea sitä pienempää asuntoa, mutta vuokra nousee niin ettei minulla ehkä ole varaa, eli raha. Tässä kuviossa on siis aivan tarpeeksi minun pienelle päälleni.

Pelottaa etten saa rauhaa siskolta ja hänen murheiltaa, en ennen kun ne kaataa minut ja minun elämäni. Jaksan juuri ja juuri pidellä oman elämän palloja ilmassa ja tiedän siskon, siskon miehen ja siskon lapsen pallojen sotkavan kuvion niin ettei omani enää selviä mukana. Kun on kymmenen vuotta kärsinyt, uhrannut ja tehnyt töitä päästäkseen tähän missä nyt on, tuntuu perkeleen epäreilulle jos minun elämäni nyt menee palasiksi siskon ongelmien takia. Niin rakas kun se sisko onkin.

Vastaus ongelmaa on siskon vaientaminen, se ei vain ole kovin helppoa. Kuten sanoin, olen asiasta huomattanut monesti, mutta siskoni vain unohtaa sen tai on vain se yksi pieni juttu joka on pakko päästä sanomaan. Siskoni on melkein koko aikuisiän kaatanut murheensa minun syliin, eikä hänen varmastikaan ole helppoa muuttaa tapoojaan. Tuntuu myös julmalle sanoa "mä en halua kuulla sun murheita" kun toisella on paha olla ja perhe hajoamassa. Toisaalta, siskoni elämässä on aina joku kriisi menossa, miehet, työpaikka, "onnettomuudet"...aina jotakin. Vaan nyt kun on vielä joulu tulossa, ei oikein voisi olla toiselle puhumattakaan. Yritä tässä sitten jaksaa.

Tunnisteet: ,

sea   23.56    1 kommentti(a)


sunnuntaina, joulukuuta 8

Joku kumma ahdistus on iskenyt, hampaat on ollut puuduksissa useita kertoja, hammaslääkärikin huomautti, että taidan purra hampaita yhteen (en narskuta, puren vain yhteen). Niin kivaa kun opiskeleminen onkin ei nämä periodin vaihtumiset ole yhtään kivoja. Hirveä kasa hommia tekemättä eikä päiviä ole tarpeeksi ja vaikka aihe koulussa on kiva, ei nuo epämääräiset ja epäselvät ohjeet sekä sivistyssanoja ja kiemuraisia lauseta sisältävät artikkelit ole kovin kivoja. Sen lisäksi rahat on vähissä ja työn saaminen on epävarmaa. En siis tällä hetkellä omista työsopimusta mihinkään, vaan teen pätkäsijaisuuksia kuten viime talvena/keväänä, soitto töihin tulee siis yleensä edellisenä päivänä tai saman päivän aamuna, tai sitten ei tule ollenkaan. Nyt kun olen koulussa en voi tehdä töitä kun kolmena päivänä viikossa, ja koska kaupungilla on hyvä vippi-systeemi ei töitä ole tarjolla ihan hirveästi. Vippi on siis työntekijä joka on kuukausipalkalla ja paikkailee oman alueensa sairaslomalaisia tarvittaessa, vippi harvoin on samassa paikassa kolmea päivää pidempään eli kilpailemme tasan samoista töistä. Toivoni on siis siinä, että poissaolijoita on samalla alueella enemmän kun vippi pystyy hoitamaan tai vippi on itse poissa. Stressiä lisää se, etten voinut marras-joulukuussa nostaa opintotukea, koska olen tienannut tänä vuonna aika paljon. Ja tietysti tuo ettei töistä tiedä yleensä ennen työpäivän aamua. Ensi viikollekin olisi vapaapäiville tekemistä, mutta ne siirtyy jos kutsu töihin tulee, toisaalta tekisi mieli merkitä päivät ei-sopiviksi, koska haluaisi pitää omista suunnitelmistaan kiinni. Olen harkinnut hankkivani töitä muualta, mutta rahan kannalta tämä olisi paras, tuntipalkka on korkein ja työpäivät on kokonaisia (tai ainakin lähellä, riippuu mihin aikaan hälyytetään töihin). Jo muutamalla täydellä työpäivällä ansaitsen sen mitä opintotuen kanssa nyt saa ansaita.

Toinen stressin aiheuttaja, vai onko tämä jo kolmas tai neljäs, on kämppis. Ihan mukava ihminen, mutta tyylimme elää ja määritellä mm. siisteyden taso sekä muu elämää haittaava meno/melu on vähän erilainen. En jaksaisi myöskään nipottaa, koska itsekään en ole mitenkään täydellinen. Joka viikko siis nielen kiukkua ja haaveilen omasta kodista. Oikeastaan tarkoitus onkin hakea pienempää asuntoa, mutta siinä törmätään taas kysymykseen raha, vuokra nousisi reilusta 300 eurosta yli 500 euroon, se on iso hyppy se opintotuella asuvalle, minä kun en halua ottaa opintolainaa kun entisetkin on maksamatta.

Vaan kai tämä tästä. Enimmäkseen elämä on kuitenkin ihan kivaa. Pitkä joululomakin tulossa, onneksi kämppis viettää sen kaiketi kokonaan kotikotonaan. ;)

Tunnisteet: ,

sea   0.57    2 kommentti(a)


tiistaina, lokakuuta 8

Mistä tietää saaneensa tarpeeksi ylipitkistä työpäivistä joiden päätteeksi pitää mennä vielä kouluun? Kun bussissa haikean biisin soidessa korviin ja sateen valuessa ikkunaa pitkin, tuijottaa maahan lätäköitä eikä ylös ikkunan reunaan pisaroita seuraillen. Onneksi työsopimus loppuu ensi viikolla ja saan aloittaa taas elämän. Ei enää herätyksiä 4.20, etenkään maanantai aamuisin.

Olen siis syys- ja lokakuun paahtanut niin koulussa kun töissäkin, viikonloput menee koulutehtävissä. Alkaa kroppakin vähitellen oireilla, olen viimeiset kolme päivää lämpöillyt iltaisin vaikken edes ole jaksanut mennä kouluun töiden päätteeksi. Onneksi syysloman (mikä loma?!) jälkeen sopparini päättyy ja voin keskittyä kouluun. Tarkoitus on kyllä tehdä seitsemän päivää töitä kuussa, sen verran voin tehdä ennen kun lähtisi opintotuki, joten täysin opiskelijaksi en heittäydy, alkuviikot kuitenkin on koulua, joten viikot ainakin alkavat helpommalla.

Hämmentävän hyvin olen jaksanut ottaen huomioon missä tilassa olin esim. neljä vuotta sitten, saati kymmenen. Ajatella, kymmenen vuotta sitten olin matkalla Pitkäniemeen, olin jonkin asteisessa koukussa diapameihin ja elämäni pohjimmissa mudissa, tai no, pohjat oli tulossa ehkä, mutta siellä kuitenkin. Tänään tajusin, että pami käyttöni oli pidempi aikaista kun muistin, se ei suinkaan rajoittunut siihen yhteen kesään vaan muistan valehdelleeni jo Puolan reissun aikana huonekaverini varastaneen pilleri, jotta sain lääkäriltä lisää pillereitä. Nyt kun muistaisi vaan koska se Puolan reissu oli, syksyllä 2003, keväällä 2004? Valokuvien ominaisuuksissa päiväys on tammikuussa 2003, mutta eihän Puolassakaan ruoho kasva tammikuussa? Kai se kuitenkin silloin joskus oli. Se tarkottaisi, että pelleilin diapameilla yli vuoden, jopa puolitoista. Järkyttävää. Miten elämä onkaan muuttunut tuossa ajassa.

Muutama uusi kommenttikin on tullut, kiitos niistä. Lämmittää sydäntä ihan hurjasti kun joku kertoo lukeneensa minua alusta asti. Se on kuulkaa aika saavutus, olenhan kirjoittanut blogia vuodesta 1999, se tekee 14 vuotta. Pian on muuten blogin synttärit, sillä aloitin blogini muistaakseen marraskuussa, vai olisiko peräti ollut aiemmin syksyllä? Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille kuka muistaa. Vuoden päästä voisikin pitää jo oikeat bileet. ;) En muuten itse ole lukenut ketään niin pitkään, sillä nekin pari blogia mitä luin ennen kun omani aloitin ovat jo lopettaneet. 2000-luvun alusta olen sitten jo lukenut useita ja luen edelleen, vaikka tahti heilläkin on kyllä hidastunut.

Tunnisteet: , ,

sea   22.32    0 kommentti(a)


sunnuntaina, elokuuta 4

Kevät meni töissä toisella puolella kaupunkia, samassa paikassa olen ollut koko kesän ja jatkan syksyllekin. Lukeminen yliopiston pääsykokeisiin jäi siis vähäiseksi, luin lähinnä tabletilla iltapäivisin kun tulin bussilla kotiin (puoliunessa) ja viikon verran 4-8 tuntia päivässä ennen pääsykokeita. Kävin kyllä kerran viikossa parin kuukauden ajan ainejärjestön pienimuotoisessa lukupiiri-valmennuskurssilla. Koe meni miten meni, oikeastaan heitin toivon kaivoon jo ennen koko pääsykoetta. Ylläri kyllä, jäin vain pisteen päähän sisäänpääsystä, kymmenennelle varasijalle. Joskin olivat ottaneet seitsemän ylimääräistä sisään kun pistemäärät oli samat, joten käytännössä olin varasijalla 17. Suunnittelin siis tekeväni töitä talven ja tuhlasin rahaakin vähän siihen malliin. Kunnes viime viikolla soitin yliopistolle kysyäkseni mikä on tilanteeni. Ensimmäinen varasija. Torstaina tuli sitten paksu kirje yliopistolta. Helkutti, pääsin kun pääsinkin kouluun. Voihan jee ja vee. Mieletöntä, että pääsin, mutta samalla olen vähän pulassa kun rahat on tuhlattu pariksi kuukaudeksi eteenpäin ja työsoppari on kirjoitettu lokakuun puoleen väliin (koulu alkaa virallisesti syyskuussa, mutta pari päivää on jo elokuussa).

En silti voi olla iloitsemasta. Jos ylioppilaaksi pääsy oli jo jotain aivan uskomatonta, niin yliopistoon pääseminen...ylittää käsityskykyni. Minusta tulee joku päivä yhteiskuntatieteiden kandi ja varmaan maisterikin. Minusta. Tytöstä jonka piti olla keskinkertaisen alapuolella, tai ainakin sivulauseissa annettiin aina ymmärtää ettei minun tulevaisuuteni ole kovin loistava. Olin lapsena aina serkkuani huonompi (vaikka olisin oikeasti joskus voinut olla jopa parempi), teiniä ongelmatapaus, ammattikoulussa lähinnä juhlin ja aikuisena masennuin. Toistan nyt itseäni ties monennen kerran. En todellakaan olisi ikinä uskonut kykeneväni tälläiseen. Minähän kärsin masennuksesta kymmenen vuotta, minä en koskaan ole ollut hyvä koulussa, eikä minun edes ole odotettu olevan hyvä. Vitsi. Yliopistoon, sinne yliviisaiden pariin. Apua. Tuleekohan minustakin yliviisas?

ps. Uskomatonta on myös se, että olen paahtanut töitä koko vuoden ilman sen suurempia lomia ja olen edelleen tolpillani. Joka pirun aamu väsyttää ja jopa "masentaa", mutta raahaudun silti töihin, yleensä olo myös helpottaa muutamassa tunnissa ja iltapäivällä on jo ihmeissään miten nopeasti työpäivä meni. Iltaisin kyllä nuokun ja piristyn korkeintaa pariksi tunniksi ennen kun pitäisi mennä nukkumaan. En siis koskaan pääse ajoissa petiin ja aamulla taas väsyttää.

Tunnisteet: , ,

sea   3.22    1 kommentti(a)


torstaina, helmikuuta 28

Mistä ihminen tietää eläneensä liian kauan sosiaalitoimiston valvonnan alla? Vaikka ei ole joutunut enää moneen kuukauteen tiliotteitaan sossuun toimittamaan ja rahat on ihan itse ansaitut työllä, pohtii kehtaako mennä Mäkkiin syömään kun se näkyy tiliotteessa. Ei sosiaalitoimistokaan siihen koskaan mitään sanonut (eikä heillä ole oikeuttakaan), mutta silloin se hävetti. Siinä onkin yksi syy miksi minusta toimeentulotuki pitäisi siirtää Kelaan ja tiliotteiden syynääminen lopettaa. Joka kuukausi sai ensin ostoksia tehdessä ja sitten vielä tiliotetta lukiessa pohtia mitä ne sanookaan kun olen pistänyt yhteiskunnan keräämiä verorahoja "turhuuksiin". Itse sentään kehtasin silti tukeni hakea, mutta on varmasti paljon ihmisiä, joille on kertakaikkisen liikaa esitellä tiliotteitaan tuntemattomille. Ainahan tietysti voisi nostaa kaiken käteiseksi, mutta aika vaiva yhden häpeän takia.

Olen siis ollut töissä viime kuukaudet, siksi on ollut hiljaista vähän joka puolella. Vuoden alusta onnistuin saamaan muutaman päivän sijaisuuden erääseen isompaan päiväkotiin Tampereella ja sen jälkeen he ovatkin pyytäneet takaisin, olen ollut poissa talosta kolme päivää sen jälkeen ja tämän viikon kun on lomaa. Toivon mukaan ensi viikolla soittelevat jälleen ja pyytävät töihin. Ainoa miinus on, että kyseinen päiväkoti sijaitsee toisella puolella kaupunkia eli työmatkani on bussilla tunti suuntaansa. Varsinaisen työpäivän päälle kun lyö kaksi tuntia matkoihin, mahdolliset kaupassa/kaupungilla käynnit niin en kovinkaan monena päivänä selviä alle kymmenen tunnin "työpäivällä", lähinnä siis kotiin päästyä killitän läppärin ruutua silmät sumeana tai makaan sohvalla tuijottaen televisiota. Ennen kaikkea nautin hiljaisuudesta kunnes on aina mennä nukkumaan ja herätä taas aamulla ennen kukkoa. Parasta toki on kun saa vihdoin niin paljon rahaa, että voi ostaa jotain kivaa, huono juttu tosin on ettei palkka riitä siltikään, koska kaikesta on puute jo entuudestaan (ja vanhat velat painaa niskaan). Harmikseni tammikuussa asuntooni muuttanut kämppiskin sai yllättäen yksiön, joten olen jälleen vuokralaista vailla ja rahallisesti tiukilla.

Hämmentävintä kuitenkin on etten jaksa stressata asioista kovinkaan paljoa. Sijaisuudet ovat usein lyhyitä (3pv-2vk), joten juuri nytkään en tiedä onko töitä, koska ja missä, silti en jaksa murehtia vaan usko, että maanantaina tai viimeistään tiistaina puhelin soi. Vaikka kämppikseni siis häipyy ja mahdollisesti sen myötä joudun maksamaan koko reilun 600 euron vuokran yksin (jos joku kaipaa kattoa pään päälle Tampereella niin huone olisi vapaana!), uskon vakaasti löytäväni uuden asukkaan pian. Voisin oikein hyvin itkeä katkeria kyyneliä joka ilta peiton alla ja hajota palasiksi kaikesta epävarmuudesta, mutta jostain syystä en jaksa murehtia. Lempisanontani onkin ollut viime ajat "asioilla on tapana järjestyä", se nimittäin pitää paikkansa.

Minun ei oikeastaan pitänyt kirjoittaa tälläistä tilannekatsausta, mutta jostain syystä aloitin sillä ja siihen se nyt meni. Olkoon tämä nyt tässä ja ehkä ensi kerralla muuta. Ehkä kirjoitan pian uudelleen siitä mistä kerran jo aloitin ja jonka blogger kadotti, jos vain muistaisin ensin mikä se oli. :D

Tunnisteet:

sea   1.01    2 kommentti(a)


perjantaina, syyskuuta 14

Kesä on sitten tältä vuodelta historiaa, sen piti olla lomailua, mutta eipä se juuri löhöilyä sisältänyt. Koko kesän bussikortissa oli kuukausikortti, kun viimeiset ties monta vuotta olen kulkenut yleensä arvolla, kertonee jotain kulkemisen määrästä. Kesän lopussa koitti matka, josta olin haaveillut jo yli kymmenen vuotta. Joskus nuorena nimittäin sain päähäni, että Lontooseen on joskus päästävä. Kun Lontooseen pääsin ja Pariisissakin kävin samalla reissulla, aloin haaveilla Roomasta. Kun menin ensimmäisen kerran lukioon 2000 syksyllä, päätin matkustaa ylioppilaslahjarahoilla Roomaan. Haave hautautui vuosien kuluessa, etenkin kun lukiokin jäi tauolle välissä ja vaikka lukioon palasin en oikeastaan uskonut lakin saamiseen, joten en uskonut juhlaan enkä reissuunkaan. Vaikka keväästä lakki oli varma ja lopulta juhlatkin hoidossa, en uskonut saavani kerättyä tarpeeksi rahaa. Aika uhkarohkena varasin matkan kesäkuussa, vaikka rahaa tuli niukasti. Tästä oli kuitenkin haaveiltu niin kauan ja jos en nyt olisi lähtenyt, en varmaan olisi saanut uutta mahdollisuutta seuraavaan kymmeneen vuoteen. Parisen viikkoa sitten siis olin vihdoin Roomassa, melkein meinasin pakata yo-lakkini mukaan ja suunnittelin käveleväni lakki päässä osan päivistä. ;D Matkalaukkuun ei kuitenkaan mahtunut ja olisin kyllä pyörtynyt lämpöhalvauksesta, jos päässä olisi joku hattu kiikkunut. Seuraava "tuonne on vielä joskus päästävä!" on Pietari ja Wien, katsellaan kumpaan pääsen ensin.

Heti reissun jälkeen kävin viimeisen kerran terapiassa, hullua, kolmen vuoden psykoterapia on nyt ohi. Alussa olin hyvin epäileväinen terapian toimivuuden suhteen. Sinänsä olen aina uskonut terapian tehoon, mutta en oikeastaan vieläkään ymmärrä miksi se toimii. Miten jutteleminen kerran viikossa voi tehdä ihmisestä terveen? En kolmen vuoden aikana missään välissä kokenut mitään erityistä ahaa-elämystä terapian aikana, keväästä toki yhtäkkiä tajusin olevani melkeinpä terve, mutta se terveys oli hiipinyt hiljaa, silloin vain sen huomasin. Jotain on kuitenkin jossain liikahtanut, sillä voin oikeasti sanoa olevani terve. (Onnenkyyneleet nousee silmiin kun tuota toistelee itselleen.) Edelleen on kuitenkin vaikea tajuta tämän olevan totta, olen kuin eri ihminen, eikä mitenkään huonossa mielessä, tykkään nykyminästäni enemmän, mutta outoa tämä vain on, vaatii totuttelua.

Voisin hehkuttaa oloani ja terapian toimivuutta kaikille, mutta toisaalta ymmärrän ettei ihmiset jotka ovat siellä pohjalla halua kuulla onnestani, eivätkä he myöskään siihen usko omalla kohdalla. Muistan itse miten naurettavilta parantuneet ihmiset kuullostivat muutama vuosi sitten. Ensimmäisenä mielessä totesi "kivat sulle" ja sen jälkeen alkoi kova kieltely ettei sama voi toimia minun kohdalla, minä olen ihan eri tapaus. Tottahan se on, jokainen on oma tapauksensa, jokaisella on ne omat ongelmansa, ei ihmisten tunteita ja kohtaloita voi vertailla keskenään. Eikä paraneminen lähde toisten kehotuksesta, on itse kyllästyttävä siihen paskaa elämään ja todella haluttava muutosta, jollain tapaa myös uskottava muutoksen mahdollisuuteen. Myönnän suoraa etten minä ainakaan huonoimpina kausina (2003-2006) uskonut, että elämä voisi olla sen kummoisempaa. Elämä oli mikä oli, toiset parantuivat terveiksi, mutta en uskonut, että minusta tulisi ikinä täysin tervettä, hieman vähemmän vajaakuntoinen ehkä, mutta ei tervettä. Nyt ymmärrän, että se kuuluu siihen tilaan, kun on maassa niin on maassa, ei silloin voi uskoa minkään muuttuvan, ei niskasta kiskomiset tai lenkit auta ja toisten patistelut (ammattilaisten sekä läheisten) on lähinnä kiusaa. Tietyllä tasolla tämänkin ymmärsi jo silloin, mutta jotenkaan sitä ei sisäistänyt osaksi omaa elämää. Masentuneen näkemys kaikkeen on vain niin yksipuolinen ja kapea, ei se muuten masennusta olisikaan.

En siis aio "herätellä" ketään masentunutta paranemisprosessiin, en aio tulla teidän blogeihin hehkuttamaan oloani tai kertomaan miten paraneminen on mahdollista. Kyllä te sen syvällä sisällänne tiedätte, te ette vain halua uskoa siihen juuri nyt ja se on ihan ok. Niin se homma vaan menee, jokainen tarvitsee oman aikansa. Jos tämä höpinä nyt tuntuu ärsyttävälle ja hihhuloinnille, niin sitten ei ole sinun aikasi.

Vaan eipä tämä elämä mitään pilvilinnoja ole vieläkään. :P Koska en päässyt kouluun, jouduin tekemään uudet suunnitelmat, tai itseasiassa olisin päässyt ammattikouluun, mutta en ottanut paikkaa vastaan, koska siitä olisi koitunut vaan iso show rahallisesti. Puolet suunnitelmasta on kuitenkin jo toteutettu, sain "kämppiksen" (hän on täällä vähän miten sattuu eikä maksa edes puolia vuokrasta, siksi heittomerkit), joten voin asua tässä isossa asunnossa ainakin loppuvuoden. Toinen osa suunnitelmaa on hankkia töitä (hah! minä! töitä!!), jotta on jotain tekemistä syksylle ja saisin säästettyä rahaa keväälle, kun maksan taas asuntoa yksin. Pienempään en siis halua muuttaa, koska en halua mihinkään kalliille vvo:lle tai vts:lle, haluan tästä samasta opiskelijatalosta pienemmän asunnon, mutta en voi hakea sitä ennen kun olen opiskelija. Tässä asunnossa saan kuitenkin asua vaikka en ole opiskelija, näin lupasi vuokranantaja. Keväällä olisi tarkoitus olla taas työtön, jotta voin lukea yliopiston pääsykokeisiin. Nyt vain pitäisi etsiä niitä töitä. Olen kyllä valmis tekemään mitä vain, vaikka siivoamaan, kunhan saan tarpeeksi kuussa rahaa, jotta saan kerättyä niitä säästöjä. Jotenkaan en vaan saa itsestäni irti tehdä hakemuksia, cv:n sain tehtyä, mutta itse hakemuksen kirjoittamista olen suunnitellut jo kolme päivää. Meni sen cv:n aloittamiseenkin yli viikko, joten ei kai ihme etten ole tämän pidemmällä. Joku päivä vielä ryhdistäydyn. Ei kellään olisi tarjota minulle töitä ilman paperi- ja hakurumbaa? :)

Ai niin, pakko vielä kertoa niistä pääsykokeista. Kävin nimittäin katsomassa mikä kokeissa meni pieleen tai itseasiassa katsoin vain sosiaalitieteen, koska se meni mielestäni niin hyvin ja pisteetkin oli lähellä. Menihän se hyvin, olin saanut todella hyviä pisteitä lähes kaikista tehtävistä, kahdessa tehdävässä pisteet oli vain jäänyt alle puoleen. Heti kun luin ensimmäisen huonommin menneen tehtävän kysymyksen tajusin missä vika. Ohjeessa käskettiin käyttämään kaikkea saamaani materiaalia, mutta kun tehtävä oli ns B-osan lopussa en ollut käyttänyt kun sitä materiaalia mitä kokeessa saatiin. Juttuhan meni siis niin, että saimme ennakomateriaalin keväällä ja kokeessa A-osa käsitteli pitkälti tätä materiaalia, kokeessa saimme lisää artikkeleita ja B-osa käsitteli näitä tai no, nähtävästi vain B-osan alku käsitteli näitä. Oletin alusta asti jaon olevan selvä, joten en kokeessa edes ajatellut koko asiaa. Vaan kierojahan ne kokeiden tekijät tietysti on, jollain ne jyvät on akanoista eroteltava. Kompastuin siis silkkaan huolimattomuuteen, tiukan aikataulun kiireyteen ja lievään paniikkiin. Vaikka huolimattomuus onkin äärimmäisen raivostuttavaa, tälläinen huolimattomuus on minulle todella poikkeus, tämä oli helpotus. On helpompi lähteä ensi keväänä lukemaan uudelleen kun tietää, että tieto riittää ja homma on hanskassa, jos vain olen tarkempi. Olisi ollut todella vaikea koota itseään, jos kyse olisi ollut viisaudesta, siitä etten ollut osannut tarpeeksi. Luin nimittäin paljon enkä usko, että voisin opetella enempää ensi keväänä. Nyt homma kaatui johonkin mikä on helppo korjata, tyhmyyttä ja keskinkertaisuutta on lähes mahdoton korjata.

Pitäisiköhän keksiä uusia labeleita näille postauksille kun entiset on niin...masentavia...?

Tunnisteet: ,

sea   20.21    2 kommentti(a)


torstaina, heinäkuuta 12

Mistä tietää olevansa parantunut masennuksesta?

Kaikki asiat on päin helvettiä, mutta silti joogan ja kylmän suihkun jälkeen mieli täyttyy onnesta, kun kuulee tervepääskyjen kirkuvan pihalla. Loppujen lopuksi, kaikki on ihan hyvin.

Ja Anonyymille, mä usko itsekin, että kaikki kääntyy parhaaksi. :) Jotenkin päin asiat lutviutuu, sain koulupaikan tai en. Ehkä tämä oli tarkoitettu näin, ehkä ne paikat joihin yliopistoon hain eivät ole niitä oikeita minulle. Ensi vuonna haen nimittään tod.näk. eri paikkoihin (tai ainakin toinen on eri), kun on enemmän aikaa lukea. Kaikella on tarkoituksensa.

Tunnisteet: ,

sea   21.56    0 kommentti(a)


tiistaina, heinäkuuta 10

Typerät liian ohuet kirjekuoret, heti näkee vastauksen vaikka ei edes avaa kuorta. Jaaha, sitten pitäisi keksiä joku toinen keino saada opiskelijaoikeudet, jotta saan halvemman asunnon. Johonkin naapurikunnan ammattikouluun varmaan haettava, tosin nekin paikat taitaa ylioppilaille olla tiukassa. Söiskö levyn suklaata vai vetäiskö jonkun meditaatio *ommmm*-session.

Tunnisteet: ,

sea   21.36    0 kommentti(a)



Tiktoktiktok, vielä pitäsi muutama tunti jännittää aukeaako ovet yliopistoon vai ei. Eilen en paljoa jaksanut vielä stressata, nyt jännittää aivan sairaasti. Toivon niin kovasti pääseväni, enemmän kun varmaan ikinä koskaan minnekään kouluun.

Olen mukana sellaisessa hyvinvointoprojektissa, sen kautta sain tilaisuuden päästä life coach-harjoittelijalle. Terapiassahan olen käynyt kohta kolme vuotta ja tämän kesäloman jälkeen sitä on jäljellä enää muutama hassu kerta, sitten se on kokonaan ohi. Terapiassa on käyty läpi paljon hyviä asioita ja tuloksia on tullut. Olenkin potenut viime aikoina identiteettikriisiä ja tuo life coach oikeastaan vaan sai minut ymmärtämään asian selvemmin. En muistaakseni täällä ole pahemmin aiheesta kirjoittanut?

Olen määritellyt itseni jo yli kymmenen vuotta masentuneeksi, lähes koko aikuisiän olen ollut masentunut, masennus ja siihen liittyvä ahdistus, saamattomuus, väsymys ja negatiivisuus on oikeastaan ollut osa persoonaani. On ollut vaikea eritellä missä menee persoonallisuuden ja masennuksen raja, eihän minulla ole vertailukohdetta, ei ole aikaa kun olisin aikuisena ollut terve. Terapiassakin olen monesti pohtinut mistä tiedän, koska olen terve kun en tiedä millainen olotila se on.

Jonkun aikaa sitten havahduin ensimmäisen kerran ihan kunnolla. Olin jossain netissä kuvailemassa itseäni masentuneeksi ja kirjoittaessani määritelmää tajusin etten oikein tiedä olenko edes masentunut. Minähän olen saanut kouluni loppuun, käynyt läpi rankat yo-kirjoitukset, lukenut yliopiston pääsykokeisiin, arkeni on täynnä tapahtumia. Muistan kun joskus aikanaa varasin kalenteriin keskelle viikkoa vapaapäiviä jolloin ei tarvinnut tehdä mitään, ei edes siivota tms. Tarvitsin vapaani, jotta jaksoin viikonloppuun, joka oli toinen vapaani. Keväällä tajusin etten ollut pitänyt arkivapaita pitkään aikaan, jossain vaiheessa jopa viikonloppuvapaat jäi väliin kun piti lukea. Odotin jatkuvasti koska romahdan väsymyksestä. Sitä päivää ei tullut. Tarkoittaako tämä, että olen terve? Jos, niin pitääkö tässä alkaa kehitellä omaa itseään, persoonallisuuttaan? Kuka minä olen kun en kerran ole se kuka olin ennen?

Tämä 2012 vuosi (alkoi hiljalleen jo viime vuonna) on ollut poikkeuksellinen minulle. Life coachin kanssa huomasimme minun elävän aikamoista muutosta, etenkin tämä kevät ja kesä on minulle jonkinlainen risteys elämässä. Taakse on jäänyt entinen masentunut elämä ja edessä on paljon valintoja ja muutoksia, koulu, asunto, pikkusiskon poismuutto, terapian loppuminen, puhumattakaan henkisistä muutoksista. Oikeastaan hirvittää jos asioita alkaa miettiä.

LC:n kanssa huomasimme myös toisen asian, mikä on varmasti masennukseni "tuote". Minä en osaa visualisoida tulevaisuutta. Monet ihmiset vähintään haaveilevat, mutta myös tarkasti visualisoivat tulevaisuuttaan. Haaveillaan uudesta työstä, kesämökistä tai suunnitellaan miten päästäisi mihinkin tavoitteeseen. Minä en ole vuosikymmeneen haaveillut tälläisiä. Olen lähes koko ikäni haaveillut erilaisia juttuja käydessäni nukkumaan (toivon, että ne tulisi uniin ja näkisin ihania unia), nuorena juurikin haaveilin realistisesta tulevaisuudesta, kouluista, kavereista jne. Joskus 2000-luvun alulla aloin hitaasti kääntää haaveeni mahdottomiin, nykyään haaveilen lottovoitosta, maailmanympärysmatkoista ja muista joiden toteutumisprosentti hipoo promillen sadasosaa. En uskalla haaveilla tai visualisoida tulevaa, pelkään ettei se toteudu. Olen niin monet kerrat haaveillut realistisia (?) juttuja, jotka on jääneet toteutumatta masennukseni takia. Olen pettynyt niin monta kertaa, että olen todennut turvallisemmaksi haaveilla jostakin mikä ei ikinä toteudu. Vaan nyt kun olen...terve...pitäisi kai muuttaa tapoja. Olisi elämälle paljon hyödyllisempää visualisoida realistinen tulevaisuus ja edetä sitä kohti, kun haaveilla saavuttamattomia. Siltikään en tänään nukkumaan mennessä uskalla haaveilla yliopistosta, pelkään langettavani jonkun pahan karman huomiselle kirjekuorelle.

Tunnisteet:

sea   2.13    0 kommentti(a)


keskiviikkona, toukokuuta 23

Koska tässä blogissa ei kommentteja julkaista muutamia tapauksia lukuunottamatta, julkaisemattomuus antaa kommentoijalle mahdollisuuden avautua enemmän kun ei tarvitse pelätä julkisuutta, niin tässä nyt yleinen vastaus kaikille jotka viime päivinä on kommentoinut... (en jaksa tulla jokaisen blogiin kommentoimaan, eikä kaikki ole edes jättänyt yhteystietoja).

Kiiiiitos!! Kiitos siis kaikille onnitteluista, vaikka tässä nyt on ollut erinäisiä vastoinkäymisiä ja nihkeyttä muiden osalta niin minä olen ainakin itse äärimmäisen ylpeä siitä, että minusta vihdoin tuli ylioppilas. Huomaa tuli, ei tulee. ;) Tänään kävin ostamassa lakinkin, Savon maakuntavuorella tietysti, ja voisin istua lakki päässä koko illan ellei pikkusisko olisi kotona. Bambi on muuten muuttamassa kesäkuussa omilleen joten pian olen taas ihan yksin, en malta odottaa.

Koska juhliani todella vaivaa joku kirous ja niin moni sukulainen niitä karttelee, antaa se oikeastaan minulle mahdollisuuden kutsua vähän muitakin. Aiemmin ei voinut sillä meille ei mahdu ihan älyttömää määrää porukkaa, äitipuoli sanoi rajaksi 30 henkilöä. Koska siis kolmeakymmentä ei ole tulossa olenkin julkaissut avoimen kutsun (Facebookissa ja irkissä) ja nyt teille. Eihän meillä itä-Suomessa oikeasti edes kutsuta ketään, toisin kun täällä lännessä, yo-juhlat on avoimet kaikille "kuokkavieraille". Eli jos teissä oikeasti on joku joka haluaa tulla minun saavutustani juhlimaan niin laita kommenttia jotta voin kertoa tarkemmin osoitetta ja aikaa. Olen ihan tosissani myös tuon suhteen, minusta on mukava tavata vähän vieraampiakin ihmisiä. :) Sen verran voin paljastaa, että päivä on 3.6 ja isäni asuu Mikkelin maalaiskunnassa eli sen mukaan voi harkita tulemistaan.

Tunnisteet: ,

sea   0.37    0 kommentti(a)


sunnuntaina, toukokuuta 20

Yo-juttuja vielä vähän... Iskä lupasi järjestää juhlat, mutta niitä juhlia tuntuu vaivaavan joku epäonni. Yksikään äidin sukulainen ei ole tulossa vaikka kutsuin ihan kortilla kymmenisen perhettä. Eivät edes ne ns varmat nakit jotka ovat käyneet isäni luona viime vuosina tai asuvat samassa kaupungissa. Kummitätillänikin on oman lapsensa juhlat samana päivänä. (Tai no, kolme ei ole edes ilmottanut, mutta muut.)

Tänään isosiskoni totesi ettei heillä ole vara lähteä enää isäni luokse juhliin, jos tulevat tänne lakitukseen (+pikkusiskon valmistujaisiin). Miten minusta alkaa tuntua ettei sinne isäni luokse todellakaan tule kukaan, aivan kuten iskä ennusti, kukapa sitä tulisi yli-ikäistä ylioppilasta juhlimaan.

Tunnisteet: ,

sea   20.07    0 kommentti(a)








tilaa Gloomy Sunday

sea

- nainen
- kolmenkymmenen puolessa välissä
- avautunut blogissaan vuodesta 1999
- vapaaehtoisesti lapseton
- vuoden 2012 ylioppilas
- yliopistolainen (yhteiskuntatieteet)
- köyhähkö
- masentunut 1999-2012
- opettelee ja ihmettelee terveenä elämistä

arkisto
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
kesäkuuta 2007
heinäkuuta 2007
elokuuta 2007
syyskuuta 2007
lokakuuta 2007
marraskuuta 2007
joulukuuta 2007
tammikuuta 2008
helmikuuta 2008
maaliskuuta 2008
huhtikuuta 2008
toukokuuta 2008
kesäkuuta 2008
heinäkuuta 2008
elokuuta 2008
syyskuuta 2008
lokakuuta 2008
marraskuuta 2008
joulukuuta 2008
tammikuuta 2009
helmikuuta 2009
maaliskuuta 2009
huhtikuuta 2009
toukokuuta 2009
kesäkuuta 2009
heinäkuuta 2009
elokuuta 2009
syyskuuta 2009
lokakuuta 2009
marraskuuta 2009
joulukuuta 2009
tammikuuta 2010
helmikuuta 2010
maaliskuuta 2010
toukokuuta 2010
kesäkuuta 2010
heinäkuuta 2010
elokuuta 2010
syyskuuta 2010
marraskuuta 2010
joulukuuta 2010
huhtikuuta 2011
elokuuta 2011
huhtikuuta 2012
toukokuuta 2012
heinäkuuta 2012
syyskuuta 2012
helmikuuta 2013
elokuuta 2013
lokakuuta 2013
joulukuuta 2013
maaliskuuta 2015
huhtikuuta 2015
heinäkuuta 2015
tammikuuta 2016

vanha Gloomy Sunday (2004-2007)
1999-2004 sekä historia ennen blogeja toistaiseksi poissa pelistä, korjaillaan asiaa, joskus


Get Firefox!
Powered by Blogger

how much traffic is going to my site

Gloomy Sunday 2007 / Blogger