Muistinpas lukea sen b-lausunnon jonka lääkäri kirjoitti minusta viime käynnin jälkeen. Samaa stooria kun ennenkin, olen asiallinen ja silleen, en ole käynyt töissä oikeastaan koskaan, olen vähän saamaton nahjus ja hankala kaikkine kummallisine oireineen (okey, ei siellä ihan noin ollut kunhan veistelen).

diagnoosina:
F33.2 toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso
F50.8 ahmimishäiriö
F61 sekamuotoinen persoonallisuushäiriö

Eka nyt on silleen selvä, vetäsin tuon lausunnon beckin testissä 32 ja tänään 37. En tosin tiedä miksi en ole vain keskivaikeasti masentunut, miksi toistuva, mutta samapa tuo, kunhan joku kerrankin tajuaa. Ahmimishäiriön taisin eka kerran saada virallisesti diagnoosina vaikka ongelma on ollut tiedossa kauan. Sekamuotoinen taitaa olla jäänne jostain kaukaa, tosin voipi olla, että sillä kuitataan minun oudot nukkumiset, syömiset ja näköharhat? Ei voi tietää. Näinpäs tänään muuten taas komeita harhoja, pikkusiskonkin kanssa tapeltiin yksi päivä pitääkö eteisessä olla valo vai ei. Pitää! En kehdannut sanoa syyksi kummallisia mustia hahmoja jotka tulee kylään hämärässä...

Onpas elämä jotenkin rankkaa ja olevinaan kiireistä. Kävin tänään taas mtt-lääkärillä, onneksi se uusi lääkärikin vaikuttaa mukavalle (mulla siis vaihtui lääkäri kun muutin ja kerkesin sillä käymään kahdesti kun se häippäs ja sain uuden). Ehkä himpun lääkepainotteinen, mutta ei kai se pahasta ole jos joku kerrankin tahtoo minun syövän lääkkeitä joista oikeasti on hyötyä. Eikä se terapeutiksi kai ala kun pitäisi etsiä se oma. Pääsen siis Kelan tukemaan psykoterapiaa jos Kela asiaan vain suostuu. Pitäisi soitella eri terapeuteille ja kysellä aikoja. Tämä on se vaikein vaihe, etsiä terapeutti ja täyttää paperit, odottaminen.

Viime viikot on olleet kurjia. Olen väsynyt, niin henkisesti kun fyysisesti, ärtynyt, kiukkuinen, ahdistunut ja pinna kireällä. Useampana päivänä olen herännyt pahalla päällä ja kaikki pienet mitättömätkin asiat on ottaneet pannuun. Pahinta lienee etten asu tässä taloudessa yksin. En voi kiukutella ja äksyillä rauhassa kun pitää ottaa toinen huomioon. En voi suuttua pikkusiskolle jostain mitättömästä asiasta, koska se ei ole reilua. Olen kyllä yrittänyt selittää, että olen pahalla päällä ilman mitään sen suurempaa syytä, mutta eihän sitä käytännössä niin kukaan ajattele. Jos kitisen ja ärhentelen Bambille ottaa se sen kuitenkin itseensä, joten olen yrittänyt olla vain hiljaa. Onneksi pikkusisko lähti eilen äidin luokse joulua viettämään niin saan hetken olla yksin ennen kun itse lähden maalle porukoiden luokse.

Toisaalta tämä on tuttua. Marras- ja joulukuu on minulle ne vuoden vaikeimmat kuukaudet. Niin paljon kun pidänkin syksystä, pimeästä ja etenkin joulusta (love it!!) niin ilmeisemmin valon määrä kuitenkin vaikuttaa päähäni. Ehkä olen juuri sen takia oppinut pitämään syksystä ja joulusta? Jotta olisi jotain iloa tämän keskellä? Vaikea sanoa, olen tosin mielestäni aina pitänyt ko ajoista. Anyway. Energiat on ihan maassa vaikken ole edes ollut koulussa tässä kuussa. Taisin muuten viime ja toissa vuonnakin jättää yhden jakson väliin tähän aikaa vuodesta. Tuntuu ettei edes kaupassa jaksaisi käydä ja Bambin edessä pitää vielä tsempata niin paljon. Voisin vain hautautua peiton alle ja jäädä sinne, lukea välillä kirjaa, siirtyä sohvalle ottamaan päikkäreitä kissa mahan päällä ja yöksi taas omaan sänkyyn. Rakastan makuuhuonettani! Pehmeää ja lämpöistä peittoa, tyynyjä, kylmää huonetta (n. 15 astetta, patteri edelleen pois päältä ja ikkuna auki iltaisin ja joskus koko yön). Kumpa ei vain tarvisi koskaan tehdä mitään.

Unirytmikin on muuten ihan keikallaan taas, menen nukkumaan 3-5 aikaa ja herään 14-16, joten en edes näe päivän lyhyttä valoisaa aikaa. Vaan kaippa tämä taas tästä. Kunhan vuosi vaihtuu ja silleen. Sitä tänään lääkärillekin sanoin kun tuo pohti lääkkeiden vaihtamista kun tehoja ei ole tullut. Kurjaa voida kurjasti kun on vuoden paras aika.

Tunnisteet: hampaat puutuu

Olen seurannut mielenkiinnolla tämän syksyn Nelosen sarjaa Sairaala. Paljon mielenkiintoisia tapauksia, joista lääkeyliannostustapaukset on aina koskettaneet eniten.

Tänään (tiistai aamusta uusinta) sattui jotenkin koskettavin tähän mennessä. Ilmeisemmin tyttö oli soitellut moneen tahoon ja kertonut, että on paska olo ja lääkkeitä tekee mieli kiskoa kitusiin. Joka paikassa oltiin torjuttu, ns ketään ei kiinnostanut. Hänet oli juuri muutamaa (?) päivää aikaisemmin kotiutettu Pitkäniemestä (psykiatrinen sairaala).

Tämän kertainen hoitaja suhtautui asiaan hyvin ystävällisesti ja ymmärtäväisesti (yllätys, sillä hoitaja oli mies). Päivittelivät siinä miten tälläinen ihminen on edes kotiutettu Pitkäniemestä kun tietävät itsemurha-ajatukset. Ja kuinka siellä olisi hänen paikkansa. Eniten kosketti hoitajan "hoitoon on päästävä, mutta tämä on väärä tie sinne", joskus se nimittään on se ainoa tie. Väärä se varmasti on, siitä tuskin kukaan kiistelee, mutta valitettavan usein se on se ainoa. Jostain syystä kun mielenterveyspotilaita, etenkin itsemurhasta puhuvia, ei oteta tosissaan.
Varmasti on niitä, jotka vain uhkailevat jatkuvasti, mutta asiantuntijan pitäisi kyllä erottaa uhkailija ihmisestä joka on oikeasti itselleen vaaraksi. Aivan liian usein olen itsekin törmännyt tilanteeseen, jossa itse olen halunnut jatkaa hoitoa, mutta minut on laitettu ulos/hoito lopetettu.

Ei vain mene jakeluun miksi päätyminen ensiapuun on niin usein se ainoa tie hoitoon. En myöskään ymmärrä miten hoito voidaan lopettaa kun hoidettava vielä toivoisi sen (monesti itku kurkussa) jatkuvan. Tällä reseptilläkö ne ihmiset paranee?