Oho, ompa aika taas viereähtänyt. Arvatkaa vaan mitä tehden, pelaten Farmvilleä, Petvilleä ja Treasure Isleä! Pitäskö oikeasti hankkia elämä? Sain sentään sen ruotsin kurssin käytyä ja pääsin läpi! 5- tuli kokeesta, mutta hei, se on läpi! *pieni voitontanssi*

Lupasin niistä lapsistakin kirjoittaa. Olen siis siitä harvinainen nainen etten ole eläessäni kokenut vauvakuumetta. Joskus vuosia sitten koin pienoista raskauskuumetta, olisin halunnut (ja hieman vieläkin) kokea raskauden, mutta en halua sitä lasta omaksi. Kohdunvuokraus olisi ratkaisu, mutta sehän on Suomessa lain vastaista.

En voi vannoa etten koskaan lapsia tekisi (en vanno elämässä mitään). Huomaan vapaaehtoisesti lapsettomien palstoilla paljon ihmisiä jotka eivät todellakaan koskaan tule päätään kääntämään ja laskevat päiviä 30 ikävuoteen jotta saavat sterilisaation. Vuosi vuodelta olen kuitenkin yhä varmempi etten lasten tekoon ryhdy. Oikeastaan salaa jopa toivon, että joku lääkäri joskus toteisi etten voi saada lapsia. Minua ei yhtään harmittaisi, mietin tuota jo teini-iässä. Se olisi jotenkin helpotus. Kroppa ratkaisisi asian minun puolesta. Tiedä vaikka niin olisi jo käynyt kun olen popsinut e-pillereitä ilman taukoja vuosia, pillereitä ylipäätään jo 15-vuotiaasta.

Ei minulla mitään lapsia vastaan ole. Olenhan ollut au pairinakin kolmesti sekä puoliksi kasvattanut Bambin tämän ollessa vauva. Jotkut lapset on ihan mukavia, jotkut jopa ihan viihdyttäviä ja kivoja. Vauvat on ihan sulosia, tosin en niitä erityisemmin ihastele, minusta ne on vain vauvoja, mutta joskus jokellessaan, nauraessaan tai tuhistessaan ne on ihan sööttejä. Taaperot ovat ehkä se ärsyttävin ikävaihe vaikka ei nekään nyt niin kamalia ole. Ala-aste ikäiset ja siitä vanhemmat on sitten jo ihan viihdyttäviä, niiden kanssa voi pelata ja keskustellakin. Pienimmän siskon kanssa olen viihtynyt monesti lautapelien ääressä tai kertoessani vanhoja tapahtumia omasta lapsuudestani tai iskästä. Se pieni ero näissä vain on. Toisten lapset voi illalla ojentaa äidille ja lähteä omaan kotiin hiljaisuuden keskelle ja vain olla. Omista ei pääsisi koskaan eroon, niitä ei ojenneta päivän päätteeksi pois.

Tämä riippuvuus on varmaan se selkein syy miksi en lapsia halua. En halua ottaa kenestäkään niin suurta vastuuta. En halua olla vauvassa kiinni 24/7 tai ylipäätään huolehtia kenenkään perään loppu elämääni. Minua jopa ahdistaa se miten tuoreet äidit aina puhuvat miten eivät ole koskaan kokeneet niin syvää rakkautta ja huolta kun omasta lapsesta. En minä edes tahdo tuntea semmoista ääretöntä rakkautta lasta kohtaan. Rakastaa toki toista ihmistä tahdon, mutta jotenkin tuollainen rakkaus jossa jo kadottaa itsensä on minusta äärimmäisen ahdistava ajatus.

Minulle riittää kun jaksan huolehtia itsestäni, mahdollinen kumppani olisi oikein mukava lisä elämään, mutta se riittää minulle. Minä haluan nauttia hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta kotonani. Minulle elämä itseni kanssa on tarpeeksi.