Kesä on sitten tältä vuodelta historiaa, sen piti olla lomailua, mutta eipä se juuri löhöilyä sisältänyt. Koko kesän bussikortissa oli kuukausikortti, kun viimeiset ties monta vuotta olen kulkenut yleensä arvolla, kertonee jotain kulkemisen määrästä. Kesän lopussa koitti matka, josta olin haaveillut jo yli kymmenen vuotta. Joskus nuorena nimittäin sain päähäni, että Lontooseen on joskus päästävä. Kun Lontooseen pääsin ja Pariisissakin kävin samalla reissulla, aloin haaveilla Roomasta. Kun menin ensimmäisen kerran lukioon 2000 syksyllä, päätin matkustaa ylioppilaslahjarahoilla Roomaan. Haave hautautui vuosien kuluessa, etenkin kun lukiokin jäi tauolle välissä ja vaikka lukioon palasin en oikeastaan uskonut lakin saamiseen, joten en uskonut juhlaan enkä reissuunkaan. Vaikka keväästä lakki oli varma ja lopulta juhlatkin hoidossa, en uskonut saavani kerättyä tarpeeksi rahaa. Aika uhkarohkena varasin matkan kesäkuussa, vaikka rahaa tuli niukasti. Tästä oli kuitenkin haaveiltu niin kauan ja jos en nyt olisi lähtenyt, en varmaan olisi saanut uutta mahdollisuutta seuraavaan kymmeneen vuoteen. Parisen viikkoa sitten siis olin vihdoin Roomassa, melkein meinasin pakata yo-lakkini mukaan ja suunnittelin käveleväni lakki päässä osan päivistä. ;D Matkalaukkuun ei kuitenkaan mahtunut ja olisin kyllä pyörtynyt lämpöhalvauksesta, jos päässä olisi joku hattu kiikkunut. Seuraava "tuonne on vielä joskus päästävä!" on Pietari ja Wien, katsellaan kumpaan pääsen ensin.

Heti reissun jälkeen kävin viimeisen kerran terapiassa, hullua, kolmen vuoden psykoterapia on nyt ohi. Alussa olin hyvin epäileväinen terapian toimivuuden suhteen. Sinänsä olen aina uskonut terapian tehoon, mutta en oikeastaan vieläkään ymmärrä miksi se toimii. Miten jutteleminen kerran viikossa voi tehdä ihmisestä terveen? En kolmen vuoden aikana missään välissä kokenut mitään erityistä ahaa-elämystä terapian aikana, keväästä toki yhtäkkiä tajusin olevani melkeinpä terve, mutta se terveys oli hiipinyt hiljaa, silloin vain sen huomasin. Jotain on kuitenkin jossain liikahtanut, sillä voin oikeasti sanoa olevani terve. (Onnenkyyneleet nousee silmiin kun tuota toistelee itselleen.) Edelleen on kuitenkin vaikea tajuta tämän olevan totta, olen kuin eri ihminen, eikä mitenkään huonossa mielessä, tykkään nykyminästäni enemmän, mutta outoa tämä vain on, vaatii totuttelua.

Voisin hehkuttaa oloani ja terapian toimivuutta kaikille, mutta toisaalta ymmärrän ettei ihmiset jotka ovat siellä pohjalla halua kuulla onnestani, eivätkä he myöskään siihen usko omalla kohdalla. Muistan itse miten naurettavilta parantuneet ihmiset kuullostivat muutama vuosi sitten. Ensimmäisenä mielessä totesi "kivat sulle" ja sen jälkeen alkoi kova kieltely ettei sama voi toimia minun kohdalla, minä olen ihan eri tapaus. Tottahan se on, jokainen on oma tapauksensa, jokaisella on ne omat ongelmansa, ei ihmisten tunteita ja kohtaloita voi vertailla keskenään. Eikä paraneminen lähde toisten kehotuksesta, on itse kyllästyttävä siihen paskaa elämään ja todella haluttava muutosta, jollain tapaa myös uskottava muutoksen mahdollisuuteen. Myönnän suoraa etten minä ainakaan huonoimpina kausina (2003-2006) uskonut, että elämä voisi olla sen kummoisempaa. Elämä oli mikä oli, toiset parantuivat terveiksi, mutta en uskonut, että minusta tulisi ikinä täysin tervettä, hieman vähemmän vajaakuntoinen ehkä, mutta ei tervettä. Nyt ymmärrän, että se kuuluu siihen tilaan, kun on maassa niin on maassa, ei silloin voi uskoa minkään muuttuvan, ei niskasta kiskomiset tai lenkit auta ja toisten patistelut (ammattilaisten sekä läheisten) on lähinnä kiusaa. Tietyllä tasolla tämänkin ymmärsi jo silloin, mutta jotenkaan sitä ei sisäistänyt osaksi omaa elämää. Masentuneen näkemys kaikkeen on vain niin yksipuolinen ja kapea, ei se muuten masennusta olisikaan.

En siis aio "herätellä" ketään masentunutta paranemisprosessiin, en aio tulla teidän blogeihin hehkuttamaan oloani tai kertomaan miten paraneminen on mahdollista. Kyllä te sen syvällä sisällänne tiedätte, te ette vain halua uskoa siihen juuri nyt ja se on ihan ok. Niin se homma vaan menee, jokainen tarvitsee oman aikansa. Jos tämä höpinä nyt tuntuu ärsyttävälle ja hihhuloinnille, niin sitten ei ole sinun aikasi.

Vaan eipä tämä elämä mitään pilvilinnoja ole vieläkään. :P Koska en päässyt kouluun, jouduin tekemään uudet suunnitelmat, tai itseasiassa olisin päässyt ammattikouluun, mutta en ottanut paikkaa vastaan, koska siitä olisi koitunut vaan iso show rahallisesti. Puolet suunnitelmasta on kuitenkin jo toteutettu, sain "kämppiksen" (hän on täällä vähän miten sattuu eikä maksa edes puolia vuokrasta, siksi heittomerkit), joten voin asua tässä isossa asunnossa ainakin loppuvuoden. Toinen osa suunnitelmaa on hankkia töitä (hah! minä! töitä!!), jotta on jotain tekemistä syksylle ja saisin säästettyä rahaa keväälle, kun maksan taas asuntoa yksin. Pienempään en siis halua muuttaa, koska en halua mihinkään kalliille vvo:lle tai vts:lle, haluan tästä samasta opiskelijatalosta pienemmän asunnon, mutta en voi hakea sitä ennen kun olen opiskelija. Tässä asunnossa saan kuitenkin asua vaikka en ole opiskelija, näin lupasi vuokranantaja. Keväällä olisi tarkoitus olla taas työtön, jotta voin lukea yliopiston pääsykokeisiin. Nyt vain pitäisi etsiä niitä töitä. Olen kyllä valmis tekemään mitä vain, vaikka siivoamaan, kunhan saan tarpeeksi kuussa rahaa, jotta saan kerättyä niitä säästöjä. Jotenkaan en vaan saa itsestäni irti tehdä hakemuksia, cv:n sain tehtyä, mutta itse hakemuksen kirjoittamista olen suunnitellut jo kolme päivää. Meni sen cv:n aloittamiseenkin yli viikko, joten ei kai ihme etten ole tämän pidemmällä. Joku päivä vielä ryhdistäydyn. Ei kellään olisi tarjota minulle töitä ilman paperi- ja hakurumbaa? :)

Ai niin, pakko vielä kertoa niistä pääsykokeista. Kävin nimittäin katsomassa mikä kokeissa meni pieleen tai itseasiassa katsoin vain sosiaalitieteen, koska se meni mielestäni niin hyvin ja pisteetkin oli lähellä. Menihän se hyvin, olin saanut todella hyviä pisteitä lähes kaikista tehtävistä, kahdessa tehdävässä pisteet oli vain jäänyt alle puoleen. Heti kun luin ensimmäisen huonommin menneen tehtävän kysymyksen tajusin missä vika. Ohjeessa käskettiin käyttämään kaikkea saamaani materiaalia, mutta kun tehtävä oli ns B-osan lopussa en ollut käyttänyt kun sitä materiaalia mitä kokeessa saatiin. Juttuhan meni siis niin, että saimme ennakomateriaalin keväällä ja kokeessa A-osa käsitteli pitkälti tätä materiaalia, kokeessa saimme lisää artikkeleita ja B-osa käsitteli näitä tai no, nähtävästi vain B-osan alku käsitteli näitä. Oletin alusta asti jaon olevan selvä, joten en kokeessa edes ajatellut koko asiaa. Vaan kierojahan ne kokeiden tekijät tietysti on, jollain ne jyvät on akanoista eroteltava. Kompastuin siis silkkaan huolimattomuuteen, tiukan aikataulun kiireyteen ja lievään paniikkiin. Vaikka huolimattomuus onkin äärimmäisen raivostuttavaa, tälläinen huolimattomuus on minulle todella poikkeus, tämä oli helpotus. On helpompi lähteä ensi keväänä lukemaan uudelleen kun tietää, että tieto riittää ja homma on hanskassa, jos vain olen tarkempi. Olisi ollut todella vaikea koota itseään, jos kyse olisi ollut viisaudesta, siitä etten ollut osannut tarpeeksi. Luin nimittäin paljon enkä usko, että voisin opetella enempää ensi keväänä. Nyt homma kaatui johonkin mikä on helppo korjata, tyhmyyttä ja keskinkertaisuutta on lähes mahdoton korjata.

Pitäisiköhän keksiä uusia labeleita näille postauksille kun entiset on niin...masentavia...?

Tunnisteet: sydän pakahtuu, valo risukasassa