Valehtelevat kun sanovat ettei raha tuo onnea. Minä ainenkin olen ollut yhtä hymyä sen jälkeen kun raaputin Ässä-arvasta tuhat euroa, vaikkei tuhat edes ole iso summa tässä maailmassa eikä pitkällä tähtäimellä edes minun elämässäni. Ei sillä, ei minulla juuri nyt edes ole mikään suuri rahapula, kuukautta on reilu viikko jäljellä ja tilillä on neljäkymppiä. Mutta toisaalta tiedän, että ensi kuussa tulee hirveä puhelinlasku (50e?) uuden puhelimen myötä ja kun tuli muutenkin osteltua pari juttua puhelinlaskuun.

Jos oikein hyvin osaan venyttää tuota tonnia niin saan sillä vaikka mitä. Kissalle uuden ja paremman kiipeilytelineen (saisin tuon nykyisen uudessa kodissa parvekkeelle), tallentavan digipoksin, hieman uusia vaatteita, kengät ja ehkä mikron tai imurinkin. Lisäksi ajattelin antaa iskälle satasen kun olen häneltä niin kamalasti vuosien varrella lainannut ja nytkin periaatteessa yli satasen velkaa. Siskolle ajattelin myös antaa hieman, oikeastaan kai olen hänellekin velkaa tai sitten en, en tiedä. Ensin meinasin josko antaisin hänellekin satasen, mutta toisaalta se on ehkä jo liiottelua. Sitä paitsi minua harmittaa siskon rahan käyttö.
En tahtoisi olla antamassa rahaa käteen jossa ne ei pysy. Ei sillä, olen itsekin toisinaan aika huoleton rahan tuhlaaja, mutta siskoni on todella paha tapaus. Juuri eilen laskimme miten hän saisi säästettyä reilun tonnin heinäkuuhun mennessä lomamatkaan varten. Siskolla jää vuokran jälkeen käteen noin 850e...minusta tuosta summasta voi nipistää oikein hyvin 300e/kk, mutta siskosta kuullostaa lähinnä kuolemantuomiolle jos joutuisi elämään reilulla 500e kuukaudessa, edes parin kuukauden ajan. Toki sisko maksaa tuosta vielä jotain joustoluottolainoja ja semmoisia, shoppaaminen kun taitaa olla hänen kohdallaan jo sairaus. Mutta silti, minä elän noin 200 eurolla kuussa kun laskut on maksettu, ei voi olla mahdotonta elää pari kuukautta vähän vähemmällä rahalla.

Siinä siis syytä miksi en toisaalta tahtoisi antaa siskolle viittäkymppiä enempää. Ja toisaalta, minulla on tarve tuolle tonnille. Ja minähän sen voitin. Sinällään vaan niin epäreilua, että tonni on juuri se mitä sisko tarvisi saadakseen matkarahat kasaan. Mietin eilen jo pari kertaa, josko annan koko tonnin lainaan siskolle... Mutta en minä nyt sentään! Ymmärrän, että toista harmittaa, hieman on kateellinen ja semmoista, mutta raha on silti minun. Vielä kun saisi tämän pienen tykyttävän syyllisyyden pois harteilta niin voisi tuhlata summan rauhassa.

Mulla on pian terapeutin aika. Ei yhtään huvita mennä sinne. Puhun sille jotenkin näennäisen pinnallisia asioita kun en luota koko ihmiseen. Hymyilen ja hymistelen typeränä enkä edes kehtaa myöntää etten luota enkä siksi puhu mitään järkevää. Olen kyllä joskus sanonut sille etten oikein luota lääkäriini (ja ohi mennen sivulauseessa etten luota häneenkään), mutta terapeutti vaan hymistelee takaisin. Ei minua huvita puhua sille senkään takia. En kestä terapeutteja jotka eivät sano mitään järkevää. En jaksa istua siellä juttelemassa niitä näitä ja kuluttaa aikaa. Jos piru vie pitää tulla terapiaa niin olisiko aihetta puhua oikeista asioista! Jos sanon tuon sille terapeutille niin se ovelapa kysyy mitä on oikeat asiat, miksi nämä ei ole sitä ja kääntelee psykaa mielin määrin. Ärsyttävää. Puhuisi suoraa ja asiaa.

Olen koko elämäni osannut jutella kivoja, niitä jutellaan kun ei haluta toisen tietävän oikeaa minää. Terapiassa pitäisi puhua minusta ja etenkin oikeasta minusta. Ei terapeutille saa mennä läpi se mössö mitä suustani tulee. Terapeutin pitäisi osata keskeyttää minut ja käskea lopettamaan se lörpöttely. Eikä missään nimessä terapeutti saisi itse lörpötellä.

Eikä tässäkään kirjoituksessa ole järkeä, kunhan lörpöttelen.

Kun tosiaan olen tässä viime, oikeastaan vasta kuukausina, alkanut vihata ja välttämään ihmisiä niin sehän tarkoittaa, että jumitun yksin kotiin. Totuus on varmaan, että pelkään ihmisiä. Pelkään heidän ajatuksiaan ja reagtioita minusta. Koska olen varma, että he kaikki pitävät minua typeränä ja vihaavat. Jopa ne tuiki tuntemattomat kadulla jotka ehkä juuri ja juuri vilasevat minuun. On myös ihmistyyppejä joita oikeasti pelkään. Ulkomaalaiset miehet, teinitytöt tai muuten äänekkäät ryhmät tai joskus jopa kahden henkilön pari. Pelkään, että he alkavat puhua minulle. Mikään ei ole kamalampaa kun se, että joudun ottamaan musiikkinapin korvasta ja palaamaan oikeaan maailmaan. Uusi puhelimeni on muuten huono musiikkisoitin, sitä ei saa tarpeeksi kovalle ettei ulkomaailman äänet kuuluisi. :( Mummot ja papat on ehkä ainoa ihmisryhmä mitä en pelkää, en vaikka he alkaisivat jutella minulle.

Nämä ihmiset ympärilläni tuskin huomaavat pelkoani tai vihaani. Tuskin edes "koulukaverini" (lue perjantain kirjoitus) tajuavat tätä. He pölisevät iloisena ja normaalisti samalla kun minä syvällä sisimmässäni ahdistun. Ja miksi huomaisivat, kun minä pulisen heille takaisin. Tavallaan siis itse kaivan kuoppaani samalla. Kai jokin osa minussa edelleen yrittää ja haluaa olla sosiaalinen. Se toinen puoli taasen toivoo ettei minun ikinä tarvisi mennä mihinkään. Toivoisin vain omaa isoa taloa jostain syrjästä. Paikkaa mihin voisi hautautua rauhassa, jossa voisi käydä pihalla ilman pelkoa törmätä muihin ihmisiin. Minulle televisio ja netti on tarpeeksi sosiaalisiasuhteita. Terapeuttini tuosta televisiosta puhuikin. Tv-ohjelmat on helppoja, ne eivät sano mitään takaisin, ne eivät puhu suoraa minulle, ne eivät tule minun reviirilleni ja niitä minä pystyn kontrolloimaan. Erilaiset sarjat on minun elämäni, kontakti ulkomaailmaan, rauha ja päiväni täyte. Television edessä aika kuluu huomaamatta eikä tarvitse miettiä mitään. Minä voin kommentoida television tapahtumia, mutta televisio ei sano mitään takaisin. Voin rauhassa kääntää kanavaa jos en pidä jostakin mitä näen. Sama netissä, jos en pidä lukemastani blogista tai sivusta, voin sulkea sen. Minun ei tarvitse kohdata mitään mistä en pidä. Tämä oma pieni maailma on minulle hyvin rakas enkä haluaisi luopua siitä mistään hinnasta. Mikä on minun on minun ja siihen minulla on oikeus.

Psykolla (siis silloin testeissä) juteltiin vähän tuosta minun vainoharhaisuudesta ja kyselin asiaa siskoltakin. Olenko vaihoharhainen ihmisten suhteen. Minä kun väitän olevani enemmän ihmisten kun oireiden jota siis psyko ehdotteli.

Nyt olen viime päivänä/viikkoina pohtinut tuota paljon. Sisko nimittäin totesi, että olen hyvin jyrkkä ja saatan herkästi luulla, että toisilla on jotain minua vastaan. Irkissä näiden takia syntyy jatkuvasti riitoja. Yritän väittää vain keskustelevani, mutta myönnettävähän se on, että kiukustun. En kerta kaikkiaan voi sietää jos minulle tullaan sanomaan, että minun pitäisi ajatella jotenkin toisin tai tuntea jotenkin toisin. Eikä kai ihmiset aina niin sanokkaan, minä vain luen sen niin. Kuten äsken. Sanoin vihaavani tiskaamista. Toinen henkilö alkoi siinä sitten päivittelemään, että viha on aika voimakas sana tuohon ja tiskaaminen nyt on loppujen lopuksi asennekysymys. Eihän se niin kamalaa voi olla jos tiskaa joka päivä, eihän siihen silloin mene kun viisi minuuttia. Vaikka kuinka yritin sanoa, että minä nyt oikeasti vihaan tiskaamista, tiskit saattaa lojua puoli vuottakin (ennätykseni) kun en kerta kaikkiaan halua upottaa käsiäni siihen kuumaa ja likaiseen veteen (ja tiskatessa tulee kuumankin). Tuntui niin, että minua vastaan oli hyökätty. Minä olen typerä ja huono ihminen kun en kykene sen vertaa itseäni kontrolloimaan, että tiskaisin joka päivä enkä vihaisi koko prosessia. Hyvin usein juuri ajattelen, että nyt tuo pitää minua huonona ja tyhmänä ihmisenä mielipiteeni tai tunteeni takia. Ja kun tuollainen tunne iskee niin sanon tiukasti takaisin. Saatan inttää ja inttää asiasta ja yrittää vaikka millä keinoin tuoda oman näkemykseni esiin. Onneksi en sentään sorru haukkumaan toista (ainenkaan usein), mutta kieltämättä monesti pidän toista hyvin jyrkkänä, ennakkoluuloisena ja suvaitsemattomana. Kiukuttelen kun toinen ei suostu näkemään minun kantaani, vaikka itse olen saattanut jo siinä vaiheessa kiukustua hänen kannastaan.

Vihaan itseäni kun ajaudun näihin kiivaisiin keskusteluihin (en suostu sanomaan niitä tappeluksi!). Vielä enemmän ärsyttää kun muut huomauttelevat miten kanavalla on alettu tappelemaan. Tietenkin katson, että he syyttävät siitä minua ja varmaan syyttävätkin osakseen. En minä halua olla tälläinen, en vain voi sille mitään, että kiivastun helposti jos ihmiset vähänkään kuullostavat suvaitsemattomalle tai ehdottomalle. Ehkäpä olen kärsinyt niin paljon toisten mielipiteistä ja tavasta mitätöidä minut. Siitä, että minun syvimmät tunteeni ja tuskani on levitetty kiusaus ja vittuilu mielessä kaikkien silmien eteen. Pahimmillaan minun blogitekstejä (masennuksesta tms) on jopa kopioitu irkkikanalle (ei tuolle josta yllä kirjoitin). Viimeeksi pari viikkoa sitten eräs ihminen totesi, että minun bloginihan voitaisiin liittää kanavalle jotta pääsisin top-puhujissa ensimmäiseksi. Ja minä kun juuri edellisessä lauseessa hämmästelin miten edelleen olen edes koko listalla kun olen ollut poissa kanavalta puolisen vuotta. Joskus ihmettelen miksi, miksi minun henk.koht. asiat on otettava esille jatkuvasti jopa tilanteissa mihin ne eivät liity pätkän vertaa. Olen sanonut niin monta kertaa etteivät ne (saati blogini) kuulu koko kanavalle. Kaippa se on ihmisen raadollisuus, oman egon pönkitys? Ja minä kun luulin, että aikuisena kiusaamiset on ohi. Ei sillä, ei minua lapsena nyt suuremmin kiusattu, välillä, joissain kouluissa. Vähemmästäkin pienen ihmisen pää menee sekaisin ja alkaa nähdä rivien välissä paljon sellaista mitä siellä ei ole.

Vähän edellistä kirjoitusta liipaten, on toinenkin tilanne kun kroppa ja mieli on vähän hakoteillä. Katselin tuossa äsken elokuvaa ja katkolla kävin hakemassa juomista. Joutui hetken pudistelemaan päätään ennen kuin palasi omaan kroppaansa ja omaan persoonaan. Toisinaan saatan herätä unesta ja käy samanlailla. Jotenkin eläydyn kai vahvasti elokuvaa, uneet, kirjaan tai muuhun ja oma identiteetti katoaa. Saatan olla toisella aikakaudella tai täysin toinen ihminen. Kun tilanne jollain tapaa katkeaa ja pitäisi palata omaan itseensä se ei onnistukkaan. Saatan tuntea voimakkaasti olevani joku muu tai muuten en hahmota ympäristöäni. Joskus palautumiseen menee kauankin, etenkin unien kanssa. En varsinaisesti kuvittele olevani joku muu tai ympäristön olevan joku muu, mutta en oikeastaan tunne olevani minäkään, tuntemus on jotain noiden kahden väliltä. Oikeastaan lakkaan olemasta enemmän kun muutun joksikin muuksi.

Tälläinen oman minuuden hajoaminen ei sinänsä ole minulle mitään ihan uutta. Vuosia sitten eläessäni parisuhteessa (ja ennen sitä muissa mies-nainen-suhteissa) koin usein eräänlaisia paniikkikohtauksia. Näiden aikana koin jonkinlaisia lukkiintumista, en kyennyt liikkumaan, itkin vain holtittomasti, hyperventiloin ja tappelin itseni kanssa. Tietyllä tapaa olin jakanut itseni kahtia, hyvä minä oli omassa ruumiissani, mutta pahan puoleni olin siirtänyt itseni ulkopuolelle. Oli jotenkin vaikea pitää kaksi täysin eri puolta itsenstään samassa ruumiissa. Miten sama mieli voi samaan aikaan vihata ja haukkua sekä puolustaa ja yrittää ymmärtää. Koska en ymmärtänyt miten minä voisin puhua itsestäni niin pahasti ja olla niin julma ajoin tämän pahan puolen itsestäni ulos. Tiesin kyllä, että se on edelleen minä, en minä mikään tyhmä ole, mutta jollain asteella en kokenut sitä itsekseni.

Jok.tap. nämä nykyiset minuuden katoamiset on vähän erilaisia. Niissä ei ole mitään pahaa eikä hyvää, ne vain on. Tokihan ne ärsyttävät toisinaan, mutta jotenkin kun se hetki on päällä ei se tunnu miltään. Kun siitä havahtuu lähinnä hävettää miten voi olla typerä ihminen typerine tunteineen.

Joskus tuntuu, että päivisin olen kohtalaisen terve, mutta öisin sekoan. Kun menen sänkyyn peiton alle alkaa päässäni juosta ihme ajatuksia. Joskus tuntuu, että maailmani hajoaa, huone menee jotenkin kuplilla tai pirstaloituu. En oikein osaa kuvailla sitä kun ei se ole silmin nähtävää, se vain tuntuu. En siis näe huoneen kuplivan, mutta se tuntuu tekevän sitä. Voin kyllä lähes nähdä sen silmin, mutta en ihan vielä ole niin sekaisin, että näen. Joskus vuosia sitten koin vähän samaa, mutta se tuntui kropassa. Joskus kun makasin sängyssä silmät kiinni saatoin tuntea itseni nuken kokoiseksi. Ihan kun olisin kutistunut, mutta maailma olisi pysynyt samana. Tämä saattoi tapahtua myös toisinpäin, saatoin yhtäkki tuntea itseni jättiläiseksi nukkekodissa. Joskus pelkät jalat tuntui venähtäneen tai muu ruumiinosa. Ja vaikka kuinka aukoi silmiä niin aina kun laittoi ne uudelleen kiinni palasi vääristyneeseen ruumiinkuvaan. Vähän samaa tapahtuu nyt siis ympäristölle. Vaikka kuinka katselen seiniä ja kattoja ja havaitsen ne aivan normaaliksi, tuntuu ne silti muodostavan palloja ja onttoja kohtia. Toisinaan huone tuntuu pirstaloituneen kun rikkinäinen peili. Tai huoneessa on jotain. En osaa sanoa mitä tai onko se kuka, mutta jotenkin vain tunnen ettei kaikki ole normaalisti. En oikein tiedä ahdistaako se hirveästi vai ei. Ei ehkä itse tietoisuus kummallisuudesta vaan lähinnä se, että pääni tuottaa niitä tai se, että ne on naurettavia. Kuten edellisessä kirjoituksessa puhuin, minua hävettää kummalliset ajatukseni.

Näitä kummallisuuksia tapahtuu siis vain makuuhuoneessani. Varmasti voisi tuntua muuallakin jos olisin samanlailla yksin pimeässä. Olohuoneessa kissani pitää minut järjissään, en edes kehtaa itkeä kissan läsnä ollessa. Kodin ulkopuolella taasen olen aivan normaali. Yritä siis tässä saada hoitava taho uskomaan näihin asioihin...jos edes kehtaisin kertoa heille.

Pahinta tässä kaikessa on, että mä en kerro terapeutille tai lääkäreille kaikkea. Mun päässäni tapahtuu asioita ja on ajatuksia joita en kerta kaikkiaan kehtaa myöntää. Tajua niiden olevan älyttömiä, sairaita ja typeriä, mutta silti ne siellä päässä asuu. Hävettää kun tajuaa miten typeriä ajattelee. Psykologisissa testeissä näitä ajatuksia sitten tulikin paperille, mutta psyko väittää etten voi olla niin skitsofreeninen, en osaisi huoneesta ulos jos olisin. Enkä varmasti olekkaan, mutta jokin perä niissä ajatuksissa on, en minä niihin papereihin valehdellut, korkeintaan liioittelin lievästi. Kun makaan yksin sängyssä peiton alla päässäni todellakin pyörii sairaalloisia vainoharhoja. Eikä tarvitse aina olla edes yksin peiton alla. Olen esimerkiksi hyvin vakuuttunut, että kaikki ihmiset joihin koulussa olen tutustunut (about viisi) vihaavat minua tai vähintään pitävät minua omituisena eivätkä halua puhua minulle. Viime jaksossa vieressä istunut tyttö ei takulla tykännyt kun joskus yritin jutella hänelle (en edes tunnilla vaan alussa tai lopussa). Hän on tässäkin jaksossa samassa ryhmässä eikä ole pukahtanutkaan minulle, ei edes moikannut. Tyttö joka istuu tällä hetkellä vieressäni pitää minua varmasti typeränä hikipinkona tai jotain. Hän itse on teini-ikäinen eikä oikein kiinnostunut koulusta. Ei sen puoleen en minäkään hänestä kovin pidä, mutta saattaisin pitää jos en olisi niin varma ettei hän pidä. Takana istuva nainen (jonka parina välillä olen) pitää minua myös typeränä eikä voi sietää kun puhun hänelle. Viime jakson opettaja vihaa minua myös, hän pitää minua vajaavaisena ja epätäydellisenä. Terapeuttini myös pitää minua typeränä eikä häntä vähempää voisi kiinnostaa minun ongelmani. Olen aikas varma, että hän myös juoruaa kaikki kertomani lääkärilleni (jota en ole edes nähnyt puoleen vuoteen) ja ylipäätään koko hoitoryhmälle (joita en ole nähnyt koskaan)!
Oikeastaan siis kaikki joiden kanssa ole päivittäin tekemisissä (livenä) vihaavat minua. Eivät he oikeasti varmaankaan minua vihaa, mutta jostain syystä pääni on vain vakuuttunut asiasta. Ja kun he vihaavat minua, minä vihaan heitä. Mielenterveystoimistossa juoruillaan asioistani ja yritetään keksiä keinoja jolla saada minut ulos koko paikasta. Olen käynyt mtt:ssa kaikkiaan kuusi vuotta (parissa eri paikassa, muuton takia), nyt mtt on päättänyt, että minun on oltava terve. Aivan sama miten minua on hoidettu, mutta kyllähän kuudessa vuodessa kuka vaan saadaan terveeksi vaikka pelkällä sairaslomalla (olen ollut saikulla on off). Tokihan olen lähes koko tuon ajan käynyt terapeutilla, mutta monesti se on ollut sellaista hajanaista parin kolmen viikon välein, välillä on ollut pitkiä taukoja (max 9kk), jatkuvaa odottelua eri hoitopaikkoihin ja "tutkimuksiin". Väitän itse jatkuvasti etten ole työkykyinen, mutta he väittävät vastaan. Ja nyt kun psykologisissa testeissä todettiin muistini ja älykkyyteni normaaliksi niin ei ole mitään syytä epäillä ettenkö olisi työkykyinen. Sehän se työkyvyn määritteleekin. En pääse enää ikinä sairaslomalla tai kuntoutustuelle masennuksen takia, koska minusta tehdään terve vaikka väkisin. Kaippa mtt olettaa, että voi olla vajaakuntoinen, käydä siis terapiassa, mutta olla työelämässä, tehdä vaikka jotain pientä osa-aikaista työtä, kuten psyko ehdotti. Karu totuus vain on, että joko sinä olet sairas tai terve. Joko elät sairaspäivärahalla/kuntoutustuella/tms tai sitten olet työtön/työelämässä 40h/vk. Ei työtön käy kivassa osa-aikatyössä, koska siinä menee tuet ja elää kituutat pelkällä osa-aikatyön palkalla (jolla ei elä, sen jokainen tietää). Mielellänihän minä menisin tekemään alle 10h viikossa, mutta ei se kovin motivoivaa ole kun vähenee tuet heti. Jos työkkärille työllä tehty kaksi euroa miinustaa tukia euron..ja sitten sossusta saa 160e kuussa, niin joutuisi tekemään töitä sellaisen 400e kuussa ennen kun pääsisi "voitolle". Siihen saa tehdä aika monta tuntia.
Äh, nyt mä alan tapani mukaan valua täysin sivuraiteille.

Niin. Siis. Ihmiset vihaavat minua ja minä heitä. Mtt juonii selkäni takana. Ne ihmiset jotka minusta vielä pitävät (pari ystävää) varmasti säälivät ja pudistelevat päätään minun typeryydelleni. En siis usko, että kukaan ajattelee minusta puhtaasti positiiviseen sävyyn. Ei edes isäni, hänkin varmasti kiroilee kun jatkuvasti pyydän rahaa lainaan enkä maksakkaan takaisin. Pistin muuten tänään yli 50e ruokakauppaan, en tajua kuinka sen tein. Tuntuu vaan, että pää hajoaa kaiken tämän vainoharhaisuuden keskellä. Tai oikeastaan sen suhteen, että hävettää omat ajatukset. Kierrän kehää kun koira joka juoksee häntänsä perässä, enkä pääse tästä eroon. Mjoo, lisää myöhemmin.