Kävin hakemassa Suomen historian kokeen. Olen koko pienen ikäni vihannut etenkin Suomen historiaa, pari vuotta sitten tykästyin itse historiasta vaikkei sillon tuollainen sotahistoria kiinnostanutkaan. Nyt olen ihan innoissani lukenu historiaa ja tykännyt, harkinnut jopa kirjoittavani sen ylppäreissä. Siitä kokeesta, siitä tuli 9-, numeroksi kurssista 9. Ei mene jakeluun, ei. Minä joka nukuin yläasteella kaikki historian tunnit ja vedin numeroiksi kutosta. Enhän minä voi saada historiasta yhdeksikköä! En?! Enhän mä saa mistään aineista tämmösiä numeroita!

Edes huonosti mennyt enkun kuuntelukoe ei harmita (itse koe jäi tekemättä). Virnuilin kävellessäni kotiin ja vieläkin. Puistossa meinasin ottaa laukka-askelia ja hyppelehtiä! Voiko kesäloma paremmin alkaa!

Tasan viikon päästä on viimeinen koe tältä keväältä. Palautustunnille on varmaan mentävä, mutta periaatteessa viikon päästä alkaa kesäloma. Miten odotankaan sitä! Ei pakollisia menoja, saa rötköttää kotona eikä tarvitse murehtia koulusta, läksyistä, kokeista tms kolmeen kuukauteen. Vaan ensin on edessä se pahin pätkä. Pitäisi lukea kokeisiin ja raahautua tekemään ne. Pakkopakkopakko, vaikka päällä pomppien, mutta pakko.

Mikä siinä muuten on etten ikinä onnistu saamaan enkun kuuntelun monivalinnassa (niitä ympyröi oikea) kaikkia oikein? Ollaan tehty kuunteluita semmonen 2-4 per kurssi ja aina menee väärin 1-2, tänään yksi. Mikähän kirous tämä on! Saisinkohan sitten yo-kokeessa täydet tuosta monivalinnasta? Siitä kirjallisesta harvemmin saan täysiä, vaikkakin lähelle. Olen muuten viime päivät haaveillut mitä minä pukisin ylioppilasjuhliini, koruja ja kenkiä myöten. Vielä kun joskus saisi sen lakin.

Tyhmä unirytmi oli hetken parempi, menin nukkuu 2 ja heräsin 14, mutta nyt se on taas kääntynyt myöhäsemmäksi. Ei näin! Noin muuten menee yllättän kivasti. Koulu stressaa, mutta onneksi kesäloma on ihan oven takana. Rahaakin on sen verran ettei tarvitse pelkällä porkkanalla ja kaalilla elää, kiitos iskän. Ehkä tämä taas tästä hetkeksi! Sossu tosin ei vieläkään ole tehnyt päätöstä siitä syömishäiriöhoidon laskusta. Luulenpa sen unohtuneen jonnekin pöydälle. Pitää soittaa sossuun (taas mun laskuun menee nää!) kun tuli taas maksukehotus.

Mikähän mun kroppaan on iskenyt. Viimesen viikon on varmaan joka päivä tarvinnut särkylääkettä. Jos ei koske selkään niin reiteen tai päähän. Rinnassakin oli yksi päivä tikari läpi lyötynä, siihen en tosin lääkettä ottanut vaan kärsin... Ymmärtäisin tuon selän, vanha vaiva, ja reiden jos olisin tehnyt jotain rasittavaa, mutta kun olen lähinnä löhönnyt sohvalla.

Nenälääkärikin otti puheeksi ylipainoni ja laihduttamisen. Ilmeisesti nenän tukkoisuus ja pinnallinen hengitys on myös yksi lihavuuden sivuoire. Tuntuu joskus, että kaikki ongelmani katoisi pois jos vain laihtuisin tai näin lääkärit antaa ymmärtää.

Vajaan viiden kilon laihtuminen on ilmeisesti vaikuttanut kroppaani jotenkin. Kaapissa jo vuoden roikkunut paita näytti kohtalaisen hyvälle päällä, maha ei pullottanut liikaa. Ihanaa! Yksi kauneimpia paitoja ikinä enkä voinut käyttää sitä yli vuoteen.

Tänään pääsin pidemmälle enkun kurssissa kun viimeeksi, tämä tunti oli se johon se viimeeksi tyssäsi. Opettaja on edelleen pelottava, kysyy edelleen järjestyksessä vastauksen kaikkiin tehtäviin ja vaatii vastaamaan vaikka olisi kuinka epävarma. Mutta minähän selviän tästä kurssista! Aineenkin sain kirjoitettua joten kun selviäisi vielä koeaineesta ja itse kokeesta, kuunteluja on monia, mutta niistä minä pidän. Onneksi kurssilla on muutama selvästi englantia osaamaton, se kannustaa. Kaikki aina luulee minun olevan todella hyvä englannissa, koska olen asunut siellä ja puhun sujuvasti. Valitettavasti koulussa pitää osata kirjoittaa englantia ja kielioppi ei ikinä ole ollut vahvuuteni (viskon kieliopilliset asiat sen mukaan mikä kuullostaa korvaan hyvälle, itse kieliopilliset termit ja säännöt menee yli korvien). Mutta tämän kurssin kyllä suoritan vaikka opettaja onkin kamala. Vältän kyllä ko opettajaa jatkossa parhaan kykyni mukaan, mutta tätä kurssia en kesken jätä. En, en, en!

Ihme unettomuus vaivannut muutaman päivän. Sen jälkeen kun laskin Seroquelin yhteen nappiin illassa olen mennyt nukkumaan 00-01 aikaan, mutta jostain syystä viimeiset kolme iltaa olen kukkunut kun käki. Ei väsytä yhtään. Ärsyttävää, aloin jo tykätä tuosta aikaisin nukkumaan menosta.

Juttelin sillon viimeeksi diakonin kanssa suhteestani isääni. Diakonissa sai minut huomaamaan miten suojelen niin iskää kun itseäni, en kerro iskälle mitä elämässäni oikeasti tapahtuu, masennuksesta siis lähinnä. Pelkään ettei iskä ymmärrä, pelkään myös huolestuttavani häntä...
Iskä sai tänään kirjeen jossa pyysin rahaa (kun pankit ym ei anna), kirjoitin myös hieman menneistä, äitin luona elämisestä ja siitä miksi minusta on tullut tälläinen. En mitenkään syvällisesti kirjoittanut, mutta jotain vähän. Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, kertoa iskälle ihan kaikki. Samalla kuitenkin pelkään iskän murehtivan liikaa, syyttävän itseään (eikä iskällä ole mitään syytä syyttää itseään!) ja saavan sydänkohtauksen. Jostain syystä olen alkanut pelkäämään iskän kuolemaa, tietääkseni iskä on oikein terve ikäisekseen, mutta silti. Mitä sitten kun elämästäni viedään se ainoa todellinen tuki ja turva? Ainoa vastuullinen huolehtija? Voi kun iskä ei ikinä kuolisi.