Ihme unettomuus vaivannut muutaman päivän. Sen jälkeen kun laskin Seroquelin yhteen nappiin illassa olen mennyt nukkumaan 00-01 aikaan, mutta jostain syystä viimeiset kolme iltaa olen kukkunut kun käki. Ei väsytä yhtään. Ärsyttävää, aloin jo tykätä tuosta aikaisin nukkumaan menosta.

Juttelin sillon viimeeksi diakonin kanssa suhteestani isääni. Diakonissa sai minut huomaamaan miten suojelen niin iskää kun itseäni, en kerro iskälle mitä elämässäni oikeasti tapahtuu, masennuksesta siis lähinnä. Pelkään ettei iskä ymmärrä, pelkään myös huolestuttavani häntä...
Iskä sai tänään kirjeen jossa pyysin rahaa (kun pankit ym ei anna), kirjoitin myös hieman menneistä, äitin luona elämisestä ja siitä miksi minusta on tullut tälläinen. En mitenkään syvällisesti kirjoittanut, mutta jotain vähän. Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, kertoa iskälle ihan kaikki. Samalla kuitenkin pelkään iskän murehtivan liikaa, syyttävän itseään (eikä iskällä ole mitään syytä syyttää itseään!) ja saavan sydänkohtauksen. Jostain syystä olen alkanut pelkäämään iskän kuolemaa, tietääkseni iskä on oikein terve ikäisekseen, mutta silti. Mitä sitten kun elämästäni viedään se ainoa todellinen tuki ja turva? Ainoa vastuullinen huolehtija? Voi kun iskä ei ikinä kuolisi.