maanantaina, elokuuta 8

Pitkästä aikaa. Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta ei muka ole aikaa.

Olen selvästi päässyt masennuksessani eteenpäin. Aiemmin terapia-aika meni äidin syyttelyyn ja ylipäätään äidin ja minun suhteen puimiseen. Nyt en ole pitkään aikaan (melkein vuoteen) juurikaan puhunut äidistä, satunnaisesti kyllä, mutta en jatkuvasti. Facebookissakin siedän äitiä jo hyvin. Toki joskus kavereiden juttuihin kommentoidut linkit pitää äkkiä poistaa omalta seinältä, sillä tiedän äidin seuraavan enimmäkseen minun seinääni eikä niinkään etusivuaan (jossa ei siis näkyisi mitä kommentoin kavereilleni). :D

Vaan ei tämä paraneminen silti niin helppoa ole. Äidin tilalle on sitten noussut muut murheet. Viime kuukausina ahdistus viimeisestä kymmenestä vuodesta on nostanut päätään. Siitähän on aikalailla tasan kymmenen vuotta kun menin mielenterveystoimistoon ensimmäisen kerran. Jo ihan ensimmäisten lääkärikäyntien yhteydessä lääkäri mainitsi Kelan tukeman psykoterapian. Minulla ei asiaan kantaa ollut sillä en edes tiennyt tälläisestä vaihtoehdosta. Asia jäi sillon siihen sillä lääkäri lähti erikoistumaan muualle. Vuosia myöhemminhän törmäsin Pitkäniemessä tähän samaan lääkäriin ja silloin hän kertoi ettei olisi puoltanut Kelan tukemaa terapiaa. Eikä tainnut sillon osastollakaan sen puolesta liputtaa. Jonkun ajan päästä kyllä pääsin tuettuun terapiaan ja kävin sitä vuoden, mutta koin sen aika turhaksi. Kyseessä oli kognitiivinen terapia eikä siellä puututtu vanhoihin asioihin vaan yritettiin muuttaa sen hetkistä käytöstä. Elämässäni vain sattui olemaan hiljaista joten mitään puitavaa ei oikeastaan ollut. Sen jälkeen minulla on vuosien on-off suhde mielenterveystoimistoon erinäisten epäpätevien toimintatapojen takia mm. lääkäri ei kertonut minulle suoraa asioista vaan pisti psykon kertomaan, psyko ei koskaan kertonut mielipiteitään minulle vaan pisti lääkärin kertomaan sekä mtt ihan vain yleisesti yritti savustaa minua ulos. Mtt muuten katkaisi hoitosuhteeni tänä kesänä vihdoin ihan virallisesti, lääkkeet voi hoitaa terveyskeskus ja Kelan tukemassa terapiassa lähtee viimeinen vuosi käyntiin. Pääsivät siis minusta vihdoin eroon. Olisihan tuo nopeammi ja helpomminkin hoitunut jos olisivat heti hoitaneet hommansa.

Olen viime kuukausina pohtinut paljon mtt:n toimintaa hoitoni suhteen ja miettinyt jopa voiko heitä saada vastuuseen hoitamatta jättämisestä ja vahingollisten lääkkeiden määräyksestä. Remeronhan lihotti valmiiksi vaikeasti lihavaa minua 50 kiloa (bmi 36->50) sekä seroquelin sivuoireina on riski sairastua diabetekseen. Näitä määränneet lääkärit tiesivät äärimmäisen vahvasta sukurasituksesta diabetekseen, tokihan minullakin on tietty vastuu, mutta esim. remeron määrättiin osastolla eikä minulle annettu vaihtoehtoja. Molemmat määrättiin siis ensisijaisesti unettomuuteen. Kummallakaan kerralla ei tarjottu esim. melatoniinia mitä syön tällä hetkellä, joka toimii muuten kun unelma. Olen kyllä ollut jo vuosia varautunut siihen, että diabetes minulle puhkeaa, mutta kolmekymppisenä, huhhuh.

Mutta takaisin ajan kulumiseen. Viimeiset kymmenen vuotta on siis mennyt aika harakoille. Muut ihmiset ovat menneet elämässä eteenpäin, mutta minä en suoraan sanoen osaa sanoa mitä olen saanut aikaiseksi, mihin aika on oikein mennyt. Olen toki jotain tehnyt, mutta en ole päässyt elämässä mihinkään. Aiemmin tämä ei ollut minulle mitenkään erityisen vaikea asia, toki se taustalla on kummitellut, mutta äiti ja viha äitiä kohtaan oli suurempi. Nyt tämä "ajan haaskaus" on nostanut päätää eikä vain minun toimestani. Jopa isäni, jonka hiljaiseen tukee yleensä olen luottanut, antoi selvästi ymmärtää, että minunkin sietäisi saada elämässä jo jotain aikaiseksi. Tästä tapahtumasta myöhemmin lisää, haluan ensin käydä sitä läpi terapiassa. Tällä hetkellä tuntuu, että isälleni on jopa vaikeampaa, kun minulle, päästä yli ja ympäri siitä etten viimeiseen kymmeneen vuoteen ole saanut mitään aikaiseksi ja esim. työelämään pääsemiseen menee vielä vuosia. Tai ehkä isäni näkee sen enemmän minun vikanani kun minä näen sen selvästi mielenterveystoimiston vikana.

Tiedän etten ikinä saa ikätovereitani kiinni näissä asioissa joita ihmisen "pitäisi tehdä tietyssä iässä". Jollain omituisella tasolla olen itsekin luovuttanut. En nyt tietoisesti, mutta jollain kierolla tasolla ajattelen "ehkä ensi elämässä". En siis tietoisesti sysää asioita seuraavaan elämään, en edes 100% usko seuraavaan elämään, mutta huomaan asenteessani hieman sellaista "kunhan nyt taaplataan tämä läpi ja katsellaan sitten uusiksi"-ajatusta. Vähän samanlainen tunne kun on valmistautunut huonosti kokeeseen, tietää kokeen menevän penkin alle ja sysää ajatukset jo uusintakokeeseen. Eihän elämä näin (ehkä?) toimi, mutta...

Jos kyse olisi vain jostain muusta, niin moneen asiaan voi itse vaikuttaa, mutta aikaa ei saa käännettyä takaisin. Aika on yksi niistä harvoista asioista jolle ei voi mitään. Miten siis päästä yli siitä, että aika on kulunut ja mennyt hukkaan? Varsinkaan kun ei koe sitä omaksi syykseen. Itse ehkä sen pystyy hyväksymään, mutta ongelma onkin ne muut ja heidän asenne. Vaikka tämä onkin minun elämä ja se, että minä hyväksyn asian pitäisi riittää, ei todellisuus mene niin. Mitä selitän työhaastatteluissa, treffeillä tai ylipäätään kenellekkään vähänkään tuntemattomalle tai sellaiselle jolle en halua avautua masennuksestani? Miten saan heidän ymmärtämään ja hyväksymään kymmenen vuoden aukon elämässäni? Ja vaikka olisinkin valmis avautumaan saanko siihen edes tilaisuutta?

Tunnisteet: ,

sea   0.42    0 kommentti(a)








sea

- nainen
- melkein neljäkymmentä
- avautunut blogissaan vuodesta 1999
- vapaaehtoisesti lapseton
- yliopistolainen
- ylioppilas vuodelta 2012
- köyhähkö
- masentunut 1999-2012
- opettelee ja ihmettelee terveenä elämistä

arkisto
huhtikuuta 2007
toukokuuta 2007
kesäkuuta 2007
heinäkuuta 2007
elokuuta 2007
syyskuuta 2007
lokakuuta 2007
marraskuuta 2007
joulukuuta 2007
tammikuuta 2008
helmikuuta 2008
maaliskuuta 2008
huhtikuuta 2008
toukokuuta 2008
kesäkuuta 2008
heinäkuuta 2008
elokuuta 2008
syyskuuta 2008
lokakuuta 2008
marraskuuta 2008
joulukuuta 2008
tammikuuta 2009
helmikuuta 2009
maaliskuuta 2009
huhtikuuta 2009
toukokuuta 2009
kesäkuuta 2009
heinäkuuta 2009
elokuuta 2009
syyskuuta 2009
lokakuuta 2009
marraskuuta 2009
joulukuuta 2009
tammikuuta 2010
helmikuuta 2010
maaliskuuta 2010
toukokuuta 2010
kesäkuuta 2010
heinäkuuta 2010
elokuuta 2010
syyskuuta 2010
marraskuuta 2010
joulukuuta 2010
huhtikuuta 2011
elokuuta 2011
huhtikuuta 2012
toukokuuta 2012
heinäkuuta 2012
syyskuuta 2012
helmikuuta 2013
elokuuta 2013
lokakuuta 2013
joulukuuta 2013
maaliskuuta 2015
huhtikuuta 2015
heinäkuuta 2015
tammikuuta 2016
lokakuuta 2017
tammikuuta 2018
maaliskuuta 2018

1999-2007 rajoitetusti saatavilla



Powered by Blogger