En tiedä onko tällä blogilla enää yhtään lukijaa, mutta onneksi tätä ei olekaan koskaan kirjoitettu lukijoille, vaan itselle.

Joskus kauan sitten kun olin vielä masentunut, tein tietoisen päätöksen keskittyä itseeni. Jätin deittailun ja miehet syrjään ja keskityin pysymään kasassa itseni kanssa. Kun aloitin vielä terapian, koin hyvin tarpeelliseksi pitää kaiken maailman ihmissuhdekuviot minimissä ja käydä prosessia läpi ilman muiden häiriöitä. Tämä oli hyvä valinta, enkä missään nimessä ole koskaan asiaa katunut.

Näinä vuosina opin olemaan yksin, tekemään asioita yksin (leffateatteri, matkustelu ym. mitä moni kammoksuu tehdä yksin). Paranemisen myötä sekä varsinkin viime vuosina kun on elänyt terveen elämään, opiskellut yliopistossa asioita mistä saan voimaa, olen huomannut kasvaneeni itsenäisen lisäksi myös vahvaksi. En tarvitse elämääni ketään, pidän elämästäni tällaisena. Kivahan se kumppani toki olisi, mutta en koe pakottavaa tarvetta löytää ihmistä rinnalle, osaan ja viihdyn itsekseni. Toki kumppanittomuuteen ja elämään ilman läheisyyttä sekä seksiä jossa on kumppani, myös tottuu. Ajoittain olen kaivannut seksiä miehen kanssa, mutta nuoruuteni railakkaista vuosista huolimatta, en oikein lämpene enää yhden yön jutuille. Tämä on siis johtanut lopputulokseen, jossa olen huomannut olleeni ilman kahden ihmisen välistä läheisyyttä ja seksiä kymmenen vuotta. Viime vuosina olen deittaillut jonkun verran, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään, ennen kun nyt.

Kyllä, "kuiva" kauteni on ohi, sanotaan se tässä heti kärkeen. :P Se ei kuitenkaan ole se pointti tälle kirjoitukselle. Tarve tulla tänne syntyi, kun koin käsittämätöntä ahdistusta. En oikein osaa tökätä sormella siihen mikä ahdistaa, mutta sen olen nyt ehkä selvittänyt, ettei se johdu seksistä eikä miehestä. Seuralaiseni on hauska, meillä riittää juttua loputtomiin, seksi oli niin kivaa kun se nyt ensimmäisellä kerralla vieraan ihmisen kanssa voi olla ja pidän miestä viehättävänä. Silti ahdistaa, ahdistaa niin, että luennoilta tultuani katkaisin vuosikausien juomattoman kauteni (okey, olen joskus ottanut yhden, mutta en sitäkään pariin vuoteen). Vatsalaukun ohitusleikkauksen ansiosta alkoholi kihahtaa nähtävästi nopsaa päähän, laskee myös yhtä nopeasti. No, ainakin ahdistus väistyi hetkeksi.

Mutta luulen siis ahdistuksen johtuvan ehkä jollain tasolla kuitenkin läheisyyden puutteesta. Tiedättehän se kun on kovin ihastunut, haluaa koskettaa toista, pitää vähän kädestä, nukkua kainalossa jne? Tämä jäi pitkälti puuttumaan ja nähtävästi se oli jotain mitä kaipasin, vaikken ehkä ole sitä aiemmin tajunnut. Sinällään on typerää ahdistua tällaisesta, koska juttu on ihan alussa, ei ole mitään syytä miksi läheisyys ei tulisi kuvioihin seuraavien tapaamisten aikana. Olen siis ehkä ahdistunut typeristä asioista ahdistumiseen. Veikkaan myös väsymyksen ruokkivan fiilistä, mutta samalla tunnen kyllä itseni sen verran, ettei väsymys vaikuta minuun näin. Olenhan aina väsynyt.

Sinällään ahdistus ei ole mitään uutta, elämässä ahdistaa aina välillä. Olen myös viime vuosina "haaveillut" kyvystä juoda alkoholia v*tutukseen, koska siihen nyt ei ole varsinaista lääkettä. Eihän alkoholi mitään ratkaise, enkä sitä haekaan, vaan ennemmin haluan skipata murehtimisen ja ahdistuksen muutamaksi tunniksi ja selvittää asia seuraavana päivänä. Olen näiden melkein 20 "absolutistivuoden" aikana oppinut selviämään v*tutuksesta ilman viinaa, joskus paremmin, joskus huonommin. Ainakin olen oppinut, että ongelmat on olemassa seuraavanakin päivänä, mutta omalla kohdalla ne on ainakin usein lievempiä, kun on hetkeksi saanut jotain muuta ajateltavaa. Jotain erikoisen ahdistavaa tässä nyt kuitenkin oli, kun ratkesin kokeilemaan josko vatsani kestäisikin viinaa.

Vaan mitä ihmettä tehdä ahdistukselle jolle ei ole mitään järkevää syytä? Ja miksi ihmeessä se iski näin voimakkaana? Odotukseni seuralaisen suhteen ei olleet mitenkään korkeat, itseasiassa sellaisia ei juurikaan ollut. Kriiseilenkö tässä siis jotenkin sitä, etten kokenut kipinää kosketella toista, vaikka samalla kaipasinkin sitä? Sitä, että toinen on komea ja viehättävä, mutta samalla odotan jotain tunnetta mitä en osaa nimetä, enkä osannut etukäteen kaivata, mutta kuitenkin näin jälkikäteen tajua puuttuneen?

Huvittavaa on, että käsittelimme tänään luennolla sitä miten sanat eivät riitä kertomaan koko totuutta maailmasta ja miten ihmiset käsittelevät maailmaa liikaa sanojen avulla. Ja päädyn itse kirjoittamaan blogiin päättömiä lauseita joissa kirjoitan jostain mitä kaipaan, mutta en tiedä mikä se on, ja se ahdistaa niin paljon, että vedän hiprakat.

Tunnisteet: elämä mallillaan, hampaat puutuu