Tulin äsken saunasta ja istuin sängylle itkien. En muista koska olisin viimeeksi itkenyt. Saunassakaan ei ole käynyt keskellä viikkoa vuosiin, nyt menin sinne yrittäen saada kireän kropan ja mielen rauhoittumaan.
Isosisko kertoi pari päivää sitten miehensä lähteneen "miettimään", suhde on siis katkolla ja ehkä jopa lopussa, talosta, velasta ja lapsesta huolimatta. Olen nyt siis pari päivää kuunnellut siskon vuodatusta asiasta ja murehtinut. Olen sanonut useamman kerran etten halua toimia terapeuttina enkä jaksaisi kuunnella avautumista, mutta hetken yrittämisen jälkeen siskon puhe kääntyy taas aiheeseen enkä minäkään aina osaa olla stoppaamassa toista heti.
Kaikki alko kaatua kun sisko aiemmin illalla laittoi Facebookissa "mun on ihan pakko vaan saada sanoa tämä", sanoma oli lyhyt, mutta jälleen kerran asiat palasi mieleeni ja vatvon niitä mielessäni jo kolmatta tuntia. Pitäisi mennä nukkumaan ja ennustan ettei pääni tyhjene siskon murheista tänäkään yönä.
Niin rakas ja ihana kun siskoni onkin, minun olisi pakko käskeä häntä vaikenemaan. En voi kuunnella hänen murheitaan, koska omissakin on tarpeeksi. Pitäisi päättää mitä kursseja otan keväälle, sumplia ne niin, että saisin töitäkin tehty, kunhan ensin keksisin mistä saisin tarpeeksi töitä, en myöskään ylipäätään oikein tiedä mitä kursseja pitäisi ottaa, paitsi, että olisi otettava paljon (paitsi, että työ), jotta saan vuoden opintopisteet kasaan eikä Kela ala huutamaan. Josta siis päästään seuraavaan murheeseen, raha, koska työt on niin epäsäännöllisiä ei tiedä mihin väliin niitä saa, paljonko tienaa, onko opintotukea peruttava, vai saanko edes tarpeeksi rahaa eläääkseni. Koulun, työn ja rahan lisäksi minua stressaa kämppis. Ärsyttää kun toinen on aika törkysika, ei ilmoita yhtään menojaan tai tulojaa, odottaa minun hoitavan kaiken kotona, imurointi on hänen ainoa hommansa ja olen nyt syksyllä pari kertaa saanut tehdä senkin perästä. Haluaisin niin hakea sitä pienempää asuntoa, mutta vuokra nousee niin ettei minulla ehkä ole varaa, eli raha. Tässä kuviossa on siis aivan tarpeeksi minun pienelle päälleni.
Pelottaa etten saa rauhaa siskolta ja hänen murheiltaa, en ennen kun ne kaataa minut ja minun elämäni. Jaksan juuri ja juuri pidellä oman elämän palloja ilmassa ja tiedän siskon, siskon miehen ja siskon lapsen pallojen sotkavan kuvion niin ettei omani enää selviä mukana. Kun on kymmenen vuotta kärsinyt, uhrannut ja tehnyt töitä päästäkseen
tähän missä nyt on, tuntuu perkeleen epäreilulle jos minun elämäni nyt menee palasiksi siskon ongelmien takia. Niin rakas kun se sisko onkin.
Vastaus ongelmaa on siskon vaientaminen, se ei vain ole kovin helppoa. Kuten sanoin, olen asiasta huomattanut monesti, mutta siskoni vain unohtaa sen tai on vain se yksi pieni juttu joka on pakko päästä sanomaan. Siskoni on melkein koko aikuisiän kaatanut murheensa minun syliin, eikä hänen varmastikaan ole helppoa muuttaa tapoojaan. Tuntuu myös julmalle sanoa "mä en halua kuulla sun murheita" kun toisella on paha olla ja perhe hajoamassa. Toisaalta, siskoni elämässä on aina joku kriisi menossa, miehet, työpaikka, "onnettomuudet"...aina jotakin. Vaan nyt kun on vielä joulu tulossa, ei oikein voisi olla toiselle puhumattakaan. Yritä tässä sitten jaksaa.
Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä
Vastaus kommenttiin, en julkaise itse kommenttia, koska kysymys näkyy vastauksessa.
Sisko on käynyt jo kauan on-off ammattilaisella juttelemassa, tällä hetkellä hoito on tietääkseni aika harvaa. Siskon mies käy myös ainakin mielenterveystoimistossa lääkärillä, en tiedä käykö terapeutilla. Sisko toivoisi heille pariterapiaakin yksilöterapian rinnalle.
Ongelma lienee ettei terapiaa ole tarpeeksi tiheää ja se, että sisko on nyt päättänyt purkaa mieltään kaikille, ihan kaikille. Joululomalla maalla hävisin vähin äänin paikalta joka kerta kun sisko aloitti asioistaan jauhamisen ja sitä sattui useita kertoja parin päivän aikana.
Hyvähän se kai on, että pystyy puhumaan niin avoimesti, mutta minua se rasittaa, koska jään pohtimaan niitä ongelmia. Isäni on kai samanlainen, sillä äitipuoli pyysi etten kertoisi isälle siskon ongelmista. Minä siis menin maalle jo ennen joulua ja paljastin vähän vahingossa siskon tilanteen äitipuolelle. Sisko itse tuli joulun jälkeen ja varmaan kahden tunnin sisään oli jo avautunut aiheesta kaikille, mukaan lukien isä.
Ehkä oma lähestysmitapani on vaan niin erilainen. Minä olen aina ajatellut etten rasita läheisiä masennusmurheillani, koska tiedän heilläkin olevan omia murheita. Toki sellaisia pieniä harmituksia ja vastoinkäymisiä voi jutella sekä pitää tietyllä asteella toiset "ajan tasalla" elämästäni, mutta varsinaisesti en pura enkä vatvo ongelmiani toisille. Tietoinen valinta se ei ehkä ole ollut, sillä koen läheisille puhumisen vaikeaksi, koska he ovat usein osa ongelmaa tai vähintään tuntisivat syyllisyyttä kun eivät ole osanneet auttaa.
Toisaalta, siskollani on muutenkin nyt menossa sellainen "mitä välii, ei mun tarttee muistaa/välittää/osata"-kausi, sillä hän on nyt päättänyt sairastaa ADD:ta. Eikä tämä ole ensimmäinen "mulla on nyt tää "diagnoosi", ei mun tarttee enää käyttäytyä fiksusti". Tästä aiheesta voisi joskus avautua. :P