Kävin juuri varastosta tonkimassa kadonneita tavaroita, löysin samalla luovan kirjoittamisen kurssin vihon, vuosi on ollut kaiketi jotain 2001-2003. Monet teksteistä tuntui typerille, lapsellisille jopa, mutta pari lyhyttä tekstiä oli aika nasevia. Kunpa osaisin kirjoittaa vielä tuollaisia pätkiä, vai osaisikohan sitä jos yrittäisi? Tässä kuitenkin nämä kaksi pätkää, liittyvät ilmeisemmin toisiinsa kun liippaavat niin aiheeltaan, en muista, ohjekin on kadonnut. Nimillä ja toistolla oli joku rooli sekä teksti piti olla lyhyt, sen muistan.


Pirkko

Pirkko syntyi keskelle elonkorjuuta. Pirkko oli kiltti lapsi, tyttökoulustakin selvisi hyvin arvosanoin. Pirkko löysi Tapion nuorena, häitä vietettiin kesällä. Ensin syntyi Lasse ja Leena, myöhemmin vielä Maija ja Matti. 20 vuotta myöhemmin tuli EU joka vei karjan ja viljan. Seuravana syksynä pihakoivu vei Tapion. Pirkko vaihtoi tilan, metsät ja maat asuntoon Teneriffalla.
Nyt oli Pirkon vuoro elää.



Tauno Laakkonen

Äiti oli sairas, isä kuollut, minä talon isäntä. Navettaan, lounas, pellolle, päivällinen, yhdeksän uutiset ja nukkumaan. Äiti joutui sairaalaan ja kitui kohti kuolemaa. Tila jäi ilman emäntää.
Lehti-ilmoitus tuotti vain hienohelmaisia kaupunkilaisia.
Viimein löytyi Ning Thaimaasta.

On tässä viime aikoina nyppinyt oikein urakalla ihmiset jotka eivät ymmärrä toisten erilaista unirytmiä. Minähän siis menen nukkumaan joskus 4-6 aikaan ja herään 13-14 maissa, joskus toki aikaisemmin jos on joku pakollinen meno esim. terapiapäivinä herään 11. Aina kun sovin tapaamista jonkun kanssa ilmotan heti, että mielellään ei aamusta, koska nukun iltapäivään. Silti ihmiset on tyrkyttää tapaamisajaksi usein klo 13 tai 14 (eli heti alkuiltapäivään). Okey, ymmärrän jos kyse on lääkäristä tai muusta virallisemmasta joka ei voi ottaa vastaa enää myöhemmin päivällä, mutta kun kyse on ollut monesti myös ihan kavereista/tuttavista. Jos minä sanon herääväni iltapäivällä niin miksi ihminen olettaa, että olen valmiina kaupungilla tms tapaamaan häntä klo 13? Jos joku ihminen on tottunut heräämään seitsemältä aamuisin jopa vapaapäivänä niin haluaako hän tavata kenties minut kuudelta tai heti silloin seitsemältä? Minusta ainakin on ihan reilua antaa toiselle pari tuntia heräämisen jälkeen aikaa käydä suihkussa, ehkä laittautua, syödä aamupalaa rauhassa ja jopa huomioida mahdollinen bussimatkaan kuluva aika.

Vielä älyttömämpiä on kyllä lääkärit ym. jotka sanovat "tuu ysiltä". Hetkinen. Jos minä herään normaalisti klo 14 niin yhdeksän aamu olisi sama kun pyytäisin normaalisti seitsemältä heräävää tapaamaan minua kello kahdelta yöllä! Joka kyllä sopisi minulle vallan mainosti... Onko pakko ehdottaa tapaamista keskelle yöuniani? Miksi ei edes sinne iltapäivään jolloin uneni jäävät toki lyhyeksi, mutta ei sentään ihan kesken.

Ymmärrän sinänsä heitä, joidenkin mielestä on omituista jos joku nukkuu iltapäivään, mutta minusta on omituista miten jotkut heräävät vapaapäivänäkin seitsemältä. Minä en ehdota tapaamista aamuyölle enkä edes seitsemäksi aamulla, joten voisiko tämä toinen ihminen kunnioittaa minun unirytmiäni ja huomioida sen, etten minä halua tavata yhdeksältä enkä vielä ehkä yhdeltäkään, koska minä nukun silloin tai olen juuri herännyt. Vaikka minä nukun iltapäivään ei se tarkoita, että nukkuisin huvikseni ja voin herätä tapaamaan heidän armoaan aikaisemmin, koska eihän iltapäivään asti nyt sovi nukkua. Kun laskee 1-1 niin minä en itseasiassa nuku paljoakaan sen enempää kun muutkaan ihmiset, minä vain nukun sen eri aikaan. Jos olisin vuorotyössä kukaan ei sanoisi mitään unirytmistäni, mutta kun en ole, näkevät kaikki tarpeelliseksi puuttua siihen ja odottaa minun heräävän kesken unien tapaamaan heitä, koska kyllähän nyt normaalit ihmiset elää 8-16 rytmissä.

Joten seuraavan kerran kun tuttavanne sanoo "voitasko nähdä myöhemmin, mä olen aamu-uninen" niin olkaa kilttejä ja ehdottakaa tapaamista selvästi myöhempään, jonnekin parin tunnin päästä siihen kun tämä tuttava on herännyt. Tai minä alan oikeasti kohta ehdottelemaan tapaamisia kahdeksi yöllä tai kuudeksi aamulla.

Tunnisteet: käpy jäässä

Kaikki aina sanoo miten musiikki on heille tärkeää, miten eivät voisi elää ilman, *lisää kasa latteuksia* jne. Minulle musiikki on yleensä radion taustamölyä, toki lauleskelen mukana ja paljon kuuntelen musiikkia. Enimmäkseen musiikki on kuitenkin fiilis-juttu jos ajatellaan musiikkia jopa omistan. Tietyssä mielentilassa kuuntelen tiettyä musiikkia. Musiikkimakuni menee laidasta laitaan, kestosuosikkeja toki on, semmoisia jotka ovat kuuluneet valikoimiini yli kymmenen vuotta. Kuuntelen ylipäätään tosi kausittaisesti tiettyjä artisteja, levyjä tai biisejä. Joskus sama levy voi pyöriä ja pyöriä viikkoja jopa kuukausia kunnes se unohtuu taas syrjään tullakseen taas joskus uudelleen kierrokseen. Sitten on niitä ongelmatapauksia...

Kun aloitin ensimmäisen blogini, sen ihan ensimmäisen nettipäiväkirjani (se löytyy linkeistä) oli elämäni hyvin erilaista kun nyt. En uskoisi itseäni samaksi persoonaksi jos en tietäisi. Elämä oli aika mustaa, tunteet suuria ja voimakkaita, olin äärimmäisen joko tai ihminen sekä palavasti rakastunut varattuun mieheen... anteeksi niille jotka eivät tienneet, älkää oikeasti kuvitelko minun olevan edelleen sellainen "toinen nainen". Kuuntelin silloin jatkuvasti Sir Elwoodin hiljaisia värejä ja etenkin Hämärän taa biisiä. Todella hyvä kappale, tykkään sanoista, mutta en ole kahteentoista vuoteen voinut kuunnella tätä kappaletta palaamatta siihen mieheen, niihin vahvoihin ja ajoittain mustiin tunnelmiin. Joka kerta matkaan ajassa taakse istumaan siihen levitetylle sohvalle pieneen hämärään yksiöön, tuijottamaan susijulistetta ja kokemaan valtavaa yhteyttä siihen mieheen. Periaatteessa se voisi olla hyvä muisto, mutta se ei valitettavasti ole. Juttu ei päättynyt mihinkään klassiseen paljastumiseen tai muuhun vastaavaan. En tiedä tänä päivänäkään tietääkö silloinen tyttöystävä nykyinen vaimo mitä siellä asunnossa tapahtui, kaikki muut kyllä tiesivät. Itseasiassa juttu loppui kun minä en enää tahtonut olla se toinen, eikä erokaan ollut niin paha vaikka se toki silloin aivan kamalalle tuntui. Se mikä tekee asiasta ikävän ja huonon muiston, ja siten pilaa tuon kappaleen ja puolet Elwoodia, oli jälkikäteen tullut ymmärrys, se kun tajuaa olleensa typerys.

Elin koko muutaman kuukauden mittaisen suhteen jossain ihme haavemaailmassa, jossain missä me kaksi väärinymmärrettyä sielua kohtasimme ja kovaa. En koskaan uskonut, että hän jättäisi tyttöystäväänsä minun takia tai mitään semmoista, mutta luulin kokeneeni jotain ainutlaatuista. Näin tuon miehen jotenkin niin erilaisena ja syvällisenä, mikä oli loppujen lopuksi ihan kukkua. Rakastuin kauniisiin ja kiihkeisiin sanoihin, siihen suureen persoonaan. Vuosien varrella ymmärsin paremmin ja paremmin, että se kaikki oli oikeasti pelkkää haavetta ja typeryyttä. Ei sellaista maailmaa ja henkisyyttä ole olemassakaan. Nykyään kyseinen mies ärsyttää ja kuvottaa. Hän ei ole persoonana muuttunut ja uskoo varmasti vielä tuohon maailmaan mitä silloin ihannoimme. Minä olen kasvanut, muuttunut ja tasaantunut, asia mitä tämä mies ei ymmärrä vaan yrittää edelleen pitää yhteyttä luullen meidän olevan edelleen samanlaisia sieluja. Minua elämä on opettanut ja muuttanut, häntä ei. Mutta Hämärän taa on edelleen vaikea kappale. Se on nyt soinut toistolla taustalla kun kirjoitan tätä ja edelleen tuntuu pahalle. Kaikki nämä tunteet mitä nyt pyörii pitkin poikin on niin eri maailmasta, niin kaukaa menneisyydestä, mutta silti niin tässä ja nyt.

En ole yhtään niin varma etten voisi ajatua uudelleen tuollaiseen suhteeseen, en toki varatun miehen kanssa, mutta vapaan. Suhteeseen jossa on jotain "ylimaallista" syvyyttä ja sielujen kohtaamista. Koin viitisen vuotta sitten semmoista viimeeksi erään toisen miehen kanssa ja se kesä pilasi kaiken Jamie Cullumin tuotannon, jopa myöhemmin ilmestyneet levyn sillä se kuullostaa liian samalle. Toivon etten enää koskaan haksahda sellaiseen, sillä tahdon uskoa olevani jo vihdoin aikuinen ja järkevä. Toki toivon löytäväni joskus rakkauden joka on syvää ja tietynlaista sielujen kohtaamista, mutta mielummin sellaisella terveellä tavalla. Toivon vielä joskus pystyväni kuuntelemaan tiettyjä biisejä, levyjä ja artisteja ilman menneisyyden taakkaa.

Tunnisteet: hampaat puutuu

Tajusin yksi yö unta odotellessa miten peruuttamattomia asioita elämässäni on tapahtunut ja miten niitä ei voi korjata. Kaikki alkoi kun luin iltalukemiseksi diabetesopasta. Sen mukaan kaikki on päin mäntyä, minua uhkaa tuhannet sairaudet jotka hajottavat kroppani totaalisesti, uhkailtiin kaikkea mahdollista näön menettämisestä jalan amputaatioon. Onhan ne toki ihan oikeasti mahdollisia, serkkuni on menettänyt näkönsä diabeteksen takia ja tiedän, että ihmisiltä on jopa jalka amputoitu kun jalan verenkierto häiriintyy ja syntyy kuolioita. Aika kovaa luettavaa silti näin kolmekymppiselle joka on aina kehuskellut hyvillä hampailla ja loistavalla näkökyvyllä (muu kroppa onkin sitten aika paska). Hampaani saan ilmeisesti pitää sentään. Jotenkin jäi vähän fiilis, että elämäni on nyt pilalla, tämä ei tästä paremmaksi muutu, päin vastoin, alamäkeä mennään ja lujaa.

Ihan kun pelkkä masennus ei saisi ihmistä masentuneeksi ja kokemaan elämän tarpeettomaksi ja huonoksi. Miten usein olenkaan toivonut voivani aloittaa alusta tai edes tehdä toisin muutamina ratkaisevina hetkinä. Nyt jo pelkään etten ikinä parane masennuksesta ja elämäni tulee aina olemaan tätä samaa harmaata mössöä, kamppailua jaksamisen kanssa, ikuista pennin venyttämistä ja murehtimista miten selviän kaikesta niin henkisesti, fyysisesti kun taloudellisesti. Ja vaikka joskus ehkä paranisin niin mitään taetta ei ole etteikö masennus uusiutuisi, se on itseasiassa hyvin todennäköistä!

Kaikki tuntuu olevan niin peruuttamattomasti pilalla, koko elämä. Jos voisin uskoa sata prosenttisesti siihen, että ihminen voi halutessaan syntyä uudelleen, johon uskonkin jollain tasolla, niin lopettaisin tämän kaiken heti tähän. Satoja kertoja olen vakuutellut itselleni tulevaisuuden olevan parempi, eihän elämä voi pelkkää kärsimystä olla, pakko sitä hyvääkin on tulla. Missä se hyvä oikein viipyy? Tämän paskan määrällä tarvitaan jo lottovoitto jotta oltaisiin edes hieman tasoissa. Ihan kun yrittäisi vakuutella itselle maapallon olevan litteä, ei mene läpi vaikka kuinka tankkaisi.

Miksi elämälle ei voi olla reset-nappia? Helpottaisi kummasti.

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä