Tajusin yksi yö unta odotellessa miten peruuttamattomia asioita elämässäni on tapahtunut ja miten niitä ei voi korjata. Kaikki alkoi kun luin iltalukemiseksi diabetesopasta. Sen mukaan kaikki on päin mäntyä, minua uhkaa tuhannet sairaudet jotka hajottavat kroppani totaalisesti, uhkailtiin kaikkea mahdollista näön menettämisestä jalan amputaatioon. Onhan ne toki ihan oikeasti mahdollisia, serkkuni on menettänyt näkönsä diabeteksen takia ja tiedän, että ihmisiltä on jopa jalka amputoitu kun jalan verenkierto häiriintyy ja syntyy kuolioita. Aika kovaa luettavaa silti näin kolmekymppiselle joka on aina kehuskellut hyvillä hampailla ja loistavalla näkökyvyllä (muu kroppa onkin sitten aika paska). Hampaani saan ilmeisesti pitää sentään. Jotenkin jäi vähän fiilis, että elämäni on nyt pilalla, tämä ei tästä paremmaksi muutu, päin vastoin, alamäkeä mennään ja lujaa.

Ihan kun pelkkä masennus ei saisi ihmistä masentuneeksi ja kokemaan elämän tarpeettomaksi ja huonoksi. Miten usein olenkaan toivonut voivani aloittaa alusta tai edes tehdä toisin muutamina ratkaisevina hetkinä. Nyt jo pelkään etten ikinä parane masennuksesta ja elämäni tulee aina olemaan tätä samaa harmaata mössöä, kamppailua jaksamisen kanssa, ikuista pennin venyttämistä ja murehtimista miten selviän kaikesta niin henkisesti, fyysisesti kun taloudellisesti. Ja vaikka joskus ehkä paranisin niin mitään taetta ei ole etteikö masennus uusiutuisi, se on itseasiassa hyvin todennäköistä!

Kaikki tuntuu olevan niin peruuttamattomasti pilalla, koko elämä. Jos voisin uskoa sata prosenttisesti siihen, että ihminen voi halutessaan syntyä uudelleen, johon uskonkin jollain tasolla, niin lopettaisin tämän kaiken heti tähän. Satoja kertoja olen vakuutellut itselleni tulevaisuuden olevan parempi, eihän elämä voi pelkkää kärsimystä olla, pakko sitä hyvääkin on tulla. Missä se hyvä oikein viipyy? Tämän paskan määrällä tarvitaan jo lottovoitto jotta oltaisiin edes hieman tasoissa. Ihan kun yrittäisi vakuutella itselle maapallon olevan litteä, ei mene läpi vaikka kuinka tankkaisi.

Miksi elämälle ei voi olla reset-nappia? Helpottaisi kummasti.

Tunnisteet: hampaat puutuu, käpy jäässä