Kävin työkkärissä taas henkilökohtaisessa palvelussa. Sillä naisella on joku himo saada minut työhön vaikka olen sanonut ettei olisi tarve kun en itse koe olevani terve. Käykö kaikki ihmiset todella ihan niissä huoneissa juttelemassa vai olenko minä joku poikkeus? Jos käy niin miten ihmeessä ihmiset onnistuvat olemaan työttömänä vuosia... Tällä kertaa se nainen oli päättänyt laittaa minulle osoituksen johonkin työhön. Väkipakolla etsittiin minulle jokin homma. Noh, lähdin sitten mukanani lappu jossa käsky mennä haastatteluun museotoimeen. Sentään sain itse valita mihin, tuo vaikutti ehkä järkevimmälle. Tosin kyseessä on palkkatukihomma joten palkkakysymys on auki. En suostu kyllä ihan minisummilla liikkumaan mihinkään jos se tarkoittaa, että menetän toimeentulotuen (lääkkeet!!) ja asumistuen. Pitää laskea tarkkaan. En tosin usko, että jaksan koko hommassa edes pitkään, mikä sekin tietysti tuo ongelmia noiden paperisotkujen kanssa (jos olen töissä esim. kuukauden ja sitten lopetan). Sinällään siis toivon etten saa hommaa.
Vaikkakin, olisihan se ihan kiva jos saisi jonkun reilun tonnin palkan kuukaudessa. Mitä kaikkea sillä saisikaan vaikka muut tuet menisi. Ja olisihan se omalla tapaa ihan kiva olla töissä, etenkin jos homma olisi mielekäs. En vain jaksa uskoa, että minusta on siihen vielä. Nytkin jätin äikän kurssin kesken ihan viime metreillä, koska olisi pitänyt kirjoittaa vielä novellianalyysi ja lukea Seitsemän Veljestä ennen koetta. Psykan tunneillekaan en ole jaksanut tällä viikolla mennä. Koe on huomenna ja vielä on yli sata sivua lukematta (jotta kirja olisi edes kerran luettu). Kesäloma tulisi niin tarpeeseen. Ensi lukuvuonna olisi tosissaan tehtävä hommia jos meinaa kirjoittaa ensimmäisen aineen ensi keväänä. Tosin on mietittävä kannattaako, sillä loput aineet on kirjoitettava siitä vuoden sisällä...

Miksi kaikki on niin vaikeaa?

Lopetin tänään nykyisessä mielenterveystoimistossa käymisen. Asiaa ei oltu sovittu etukäteen vaan terapia tapaamisen alussa vain ilmoitin, etten halua tulla enää. Asia kävi yllättävän kivuttomasti vaikka itkinkin turhautumista. Emme hirveän syvällisesti käsitelleen syitä lopettaa, mutta toisaalta syyt oli kyllä osapuolten tiedossa.
En vain jaksanut enää sitä kaksinaamaista menoa. Psykologi kertoo mitä lääkäri ajattelee asioista ja lääkäri kertoo mitä psykologi on miettinyt. Näin kummankaan ei tarvitse ottaa vastuuta sanomisista. Asioita annetiin olettaa vaikka kysyn suoraa onko näin vai ei. Lääkäri pompotti minua ympäriinsä kun tiesi, että haluan epätoivoisesti sairaslomaa. Koskaan en sitä saikkua saanut vaikka tein kaiken mitä lääkäri halusi (eikä mistään ollut hyötyä muutenkaan). Varmasti joukosta löytyi myös ihan suoria valheitakin, ei voi enää muistaa.
Kolme vuotta tuolla kävin epäsäännöllisen säännöllisesti eikä kuntoni ole parantunut pätkääkään. Itseasiassa minusta on kolmessa vuodessa tullut ihmisiä vihaava ja pelkäävä sekä vainoharhainen. En usko enää ihmisten sanoihin enkä tekoihin. Epäilen kaikkien ihmisten (ihan niiden vastaantulijoidenkin) tarkoitusperiä minua kohtaan, olen ihan varma, että kaikki vain vihaavat ja halveksuvat minua. Olihan tuollaista ehkä vähän näkyvissä aiemminkin, mutta tuolla kyllä kaadettiin bensaa liekkeihin oikein kunnolla. En minä ennen tavallisia ihmisiä kammonnut tai epäillyt, lähinnä lääkäreitä tms.

En tiedä onko uusi...itseasiassa vanha, muutan jossain vaiheessa takaisin alueelle jossa asuin ennen kun muutin tähän...mielenterveystoimisto yhtään sen parempi, mutta siellä ei ainenkaan koskaan valehdeltu tai annettu olettaa mitään muuta. Jos vaikka saisi sen b-lausunnon ja pääsisi Kelan tulemaan terapiaan. Ehkä saisi jopa järkevän lääkityksen ja jos oikein tuuri käy sairalomaa. Enempää en pyytäisi.

Mähän katkasin välit äitiini yli kolme vuotta sitten, pari kertaa äiti on yrittänyt soittaa (kerran sillon ihan alussa ja toisen kerran joku vuotta myöhemmin), mutta muuten äiti saa kaiketi kaiken infonsa siskoni kautta, niin kun minäkin saan äidin kuulumiset. Siltikään en ymmärrä millainen äiti voi tyytyä tälläiseen. Äitienpäivänä taas pohdin asiaa. Miten surullista on kun oma äiti ei edes yritä tehdä mitään korjatakseen meidän välejä. Siskon kautta on joskus ollut puhetta, että jos äiti menisi hoitoon ja terapeutti pyytäisi nähdä minut niin minä tulisin tapaamaan heitä. Mutta ilmeisemmin äiti ei ole mennyt hoitoon tai mihinkään. Toisaalta eihän äitiä äidin mielestä mikään vaivaa. Hän voi lopettaa juomisen ihan koska vain eikä juomisesta ole mitään ongelmia.
Niin helpottavaa kun se onkin ettei tarvitse enää kuulla äidin kännipuheluita, valehteluja tai muita huutoja niin toisinaan iskee hirveä surullisuus. Niin monet ihmiset kehuvat äitejään, ovat parhaita kavereita ja puhuvat kaikesta. Jos ei muuta niin äiti on hössöttövä mamma. Miksi minulla ei voi olla edes jonkilaista järkevää äitiä? Miksi äitini ei rakasta minua niin paljoa, että tekisi jotain välien selvittämiseksi? Kyllähän minä tiedän ettei vika ole minun, mutta silti... Ehkä äidille riittää kaksi muuta tytärtä?


Uskalsin muuten sanoa ei siskon koiralle, sähköpostitse. Onneksi sisko otti sen suht ok.

Jonkun aikaa sitten siskoni rupesi suunnittelemaan muuttoa poikaystävänsä luokse. Ongelmaksi muodostui siskon kissa ja koira joille mies on allerginen. Sisko siinä sitten alkoi hätyyttelemään sukulaisia ja tuttavia josko ottaisimme eläimet pariksi vuodeksi ennen kun he ehkä muuttamat maalle ja eläimet voivat asua pihalla. (Epäilen suuresti tapatuuko sitä muuttoa koskaan.) Lupasin siinä sitten puoliksi, että voinhan minä sen kissan ottaa kunhan saan isomman kodin. Koira kuitenkin tuotti enemmän ongelmia joten lupasin harkita asiaa. Jotenkin tässä kuukausien aikana juttu on kääntynyt siihen, että minä otan 100% varmuudella koiran ja kissa menee meidän porukoille. En tiedä miten asia on semmoiseksi muuttunut, mutta eipä minulla taida olla mahdollisuutta eikään sanoa. Vituttaa. En todellakaan ole mikään koiraihminen, itseasiassa en voi sietää koiria noin yleisesti. Kyllähän joku porukoiden ja siskon koira on ihan ok kun ovat tuttuja ja silleen, ehkä joskus saattaisin omankin koiran ottaa...ehkä, pienen, hiljaisen, kun olen 50v. En mielestäni ole missään vaiheessa luvannut siskon koiraa ottaa, mutta silti sisko puhuu asiasta jo "kun koira tulee sulle". Vituttaa. En minä halua mitään isoa haisevaa kuorsaajaa nuohoomaan kämppääni, en minä halua sunnuntai aamuisin kömpiä aikaisin ylös, koska koira on vietävä pissalle. Perkele. Siskon mukaan sijoitus kestäisi ehkä sen pari vuotta, mutta minä en oikeasti usko, että he hommaisivat kotia maalta niin nopeasti. Koko siskon ja miehen suhde on ollut niin on off-säätöä, että en edes tajua kuinka he muuttavat yhteen. Minun puolesta he voisivat ennemminkin erota! Mutta kai se on se hormoonihyrräisen naisen mieli joka pitää tiukasti jokaisesta isäehdokkaasta kiinni. Tiktiktik sanoo biologinen kello. Ei kai siinä miehessä mitään vikaa ole, paitsi taitaa olla vähän itsekeskeinen, kai, vaikea sanoa kun miestä ei kukaan ole koskaan nähnyt. Se seikka minua ehkä eniten epäilyttääkin, miestä ei ole näiden vuosien aikana esitelty kenellekkään meidän perheestä (eikä me olla mitään kamalia) eikä siskoakaan kyllä ole esitelty miehen perheelle (heissäkään ei pitäisi olla mitään normaalista poikkeavaa).
Pelkään vaan niin, että koko suhde jatkuu samalla on off systeemillä ja jahkailulla kun ennenkin ja minä jää koiran kanssa ikuiseksi ajoiksi. Ja kun koira kerran minun kotiin asettuu niin mihinkäs se siitä enää ikinä, ei sitä kukaan muukaan ota. Paitsi ehkä joku tuntematon, mutta sano nyt siskolle, että sinun pitää antaa rakas koirasi kokonaan pois, koska itse et jaksa sitä. Great. Vittu kun vituttaa koko tilanne aivan sairaasti. Miten ihmeessä minä sanon siskolle, että en todellakaan tiedä haluanko koko koiraa?! Minun piti olla se viimeinen mahdollisuus, jos silloinkaan! Ei se ensimmäinen! Sisko on vielä niin pirun hyvä syyllistämään... Jos nyt sanon ei niin saan syyt niskaani ihan kaikesta...sisko ei voi muuttaa miehen kanssa yhteen, he vielä eroavat ja sitten sisko ei ikinä saa lapsia....