Tiktoktiktok, vielä pitäsi muutama tunti jännittää aukeaako ovet yliopistoon vai ei. Eilen en paljoa jaksanut vielä stressata, nyt jännittää aivan sairaasti. Toivon niin kovasti pääseväni, enemmän kun varmaan ikinä koskaan minnekään kouluun.

Olen mukana sellaisessa hyvinvointoprojektissa, sen kautta sain tilaisuuden päästä life coach-harjoittelijalle. Terapiassahan olen käynyt kohta kolme vuotta ja tämän kesäloman jälkeen sitä on jäljellä enää muutama hassu kerta, sitten se on kokonaan ohi. Terapiassa on käyty läpi paljon hyviä asioita ja tuloksia on tullut. Olenkin potenut viime aikoina identiteettikriisiä ja tuo life coach oikeastaan vaan sai minut ymmärtämään asian selvemmin. En muistaakseni täällä ole pahemmin aiheesta kirjoittanut?

Olen määritellyt itseni jo yli kymmenen vuotta masentuneeksi, lähes koko aikuisiän olen ollut masentunut, masennus ja siihen liittyvä ahdistus, saamattomuus, väsymys ja negatiivisuus on oikeastaan ollut osa persoonaani. On ollut vaikea eritellä missä menee persoonallisuuden ja masennuksen raja, eihän minulla ole vertailukohdetta, ei ole aikaa kun olisin aikuisena ollut terve. Terapiassakin olen monesti pohtinut mistä tiedän, koska olen terve kun en tiedä millainen olotila se on.

Jonkun aikaa sitten havahduin ensimmäisen kerran ihan kunnolla. Olin jossain netissä kuvailemassa itseäni masentuneeksi ja kirjoittaessani määritelmää tajusin etten oikein tiedä olenko edes masentunut. Minähän olen saanut kouluni loppuun, käynyt läpi rankat yo-kirjoitukset, lukenut yliopiston pääsykokeisiin, arkeni on täynnä tapahtumia. Muistan kun joskus aikanaa varasin kalenteriin keskelle viikkoa vapaapäiviä jolloin ei tarvinnut tehdä mitään, ei edes siivota tms. Tarvitsin vapaani, jotta jaksoin viikonloppuun, joka oli toinen vapaani. Keväällä tajusin etten ollut pitänyt arkivapaita pitkään aikaan, jossain vaiheessa jopa viikonloppuvapaat jäi väliin kun piti lukea. Odotin jatkuvasti koska romahdan väsymyksestä. Sitä päivää ei tullut. Tarkoittaako tämä, että olen terve? Jos, niin pitääkö tässä alkaa kehitellä omaa itseään, persoonallisuuttaan? Kuka minä olen kun en kerran ole se kuka olin ennen?

Tämä 2012 vuosi (alkoi hiljalleen jo viime vuonna) on ollut poikkeuksellinen minulle. Life coachin kanssa huomasimme minun elävän aikamoista muutosta, etenkin tämä kevät ja kesä on minulle jonkinlainen risteys elämässä. Taakse on jäänyt entinen masentunut elämä ja edessä on paljon valintoja ja muutoksia, koulu, asunto, pikkusiskon poismuutto, terapian loppuminen, puhumattakaan henkisistä muutoksista. Oikeastaan hirvittää jos asioita alkaa miettiä.

LC:n kanssa huomasimme myös toisen asian, mikä on varmasti masennukseni "tuote". Minä en osaa visualisoida tulevaisuutta. Monet ihmiset vähintään haaveilevat, mutta myös tarkasti visualisoivat tulevaisuuttaan. Haaveillaan uudesta työstä, kesämökistä tai suunnitellaan miten päästäisi mihinkin tavoitteeseen. Minä en ole vuosikymmeneen haaveillut tälläisiä. Olen lähes koko ikäni haaveillut erilaisia juttuja käydessäni nukkumaan (toivon, että ne tulisi uniin ja näkisin ihania unia), nuorena juurikin haaveilin realistisesta tulevaisuudesta, kouluista, kavereista jne. Joskus 2000-luvun alulla aloin hitaasti kääntää haaveeni mahdottomiin, nykyään haaveilen lottovoitosta, maailmanympärysmatkoista ja muista joiden toteutumisprosentti hipoo promillen sadasosaa. En uskalla haaveilla tai visualisoida tulevaa, pelkään ettei se toteudu. Olen niin monet kerrat haaveillut realistisia (?) juttuja, jotka on jääneet toteutumatta masennukseni takia. Olen pettynyt niin monta kertaa, että olen todennut turvallisemmaksi haaveilla jostakin mikä ei ikinä toteudu. Vaan nyt kun olen...terve...pitäisi kai muuttaa tapoja. Olisi elämälle paljon hyödyllisempää visualisoida realistinen tulevaisuus ja edetä sitä kohti, kun haaveilla saavuttamattomia. Siltikään en tänään nukkumaan mennessä uskalla haaveilla yliopistosta, pelkään langettavani jonkun pahan karman huomiselle kirjekuorelle.

Tunnisteet: valo risukasassa