Viimeisetkin alustavat tulokset yo-kokeista on tullut ja kaikki aineet on kirkkaasti läpi (en kyllä epäillytkään etteikö olisi ollut). Minä siis todellakin saan ylioppilaslakin 1.6. Kaikkien näiden vuosien ja kompurointien jälkeen, minusta tulee ylioppilas.

Ihan Gloomy Sundayn (silloin toisella nimellä, en edes muista millä) ensimmäisien kirjoitusten aikaan muista keskustelleeni paljon erään tuttavan kanssa, kävimme pitkiä väittelyjä siitä onko ammattikoululaiset yhtä viisaita kun lukiolaiset (minä olin amis ja ammattikorkeassa, hän yo ja yliopistossa). Muistan suivaantuneeni niin pahasti, että kun ammattikorkeani jäi kesken erinnäisistä syistä päädyin lukioon todistaakseni etten ole yhtään sen tyhmempi. Taustalla oli toki muutakin, olin vähän hukassa kun en tiennyt enää miksi halusin isona ja lapsena ala-asteella koin paljonkin huonommuutta. Meillä oli opettaja joka antoi minulle säännönmukaisesti huonompia numeroita kun muille, koska minä en "tyhmän" isäni ja "tyhmän" siskoni takia voinut olla yhtään viisaampi kun he. Lapsena tämä toki ärsytti välillä ja toisinaan koin syvääkin vääryyttä, mutta lapsi on lapsi, numerot unohtuu viikossa ja leikit kavereiden kanssa voittaa. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt miten paljon tuokin vaikutti minuun. En ole eläessäni uskonut olevani kykenevä opiskelemaan korkealle, lapsena yliopisto oli jotain todella omituista, sellaisesta ei edes puhuttu, koska meidän perheen mukulat eivät olleet niin viisaita. Yliopistossa opiskeli vain superälykkäät tohtorit. Tuo kuva on säilynyt lähes tähän päivään asti. Nyt olen hakenut yliopistoon ja vieläkin pohdin olenko oikeasti tarpeeksi viisas vai nauravatko ne minut pihalle.

Suurimmalle osalle ihmisistä ylioppilaaksi pääseminen on jotain minkä edessä kohautetaan olkia, lukematta läpi lukion, b:n papereilla ulos, sieltä mistä aita on matalin, ei sillä lakilla mitään tee, en tasan pistä vappuna sitä hökötystä päähäni. Minulle yo-lakkiin kulminoituu jotain elämää suurempaa. Minulle se valkoinen lakki kiiltävinen mustine lippoineen ja kultaisine lyyrineen on jotain mystistä. Kun vihdoin saan painaa ihan oman lakin päähän (tähän mennessä olen innokkaasti lainannut muiden lakkeja) voin vihdoin kokea olevani jotain, todistaa paikkani tässä maailmassa. Minä olen ihan yhtä fiksu kun kuka tahansa muu. Kaiken lisäksi, minä tulen saamaan paremmat paperit kun serkkuni jota tähän mennessä on pidetty sukumme viisaimpana (hän sai aikanaan 2xB+2xM). Minua on koko lapsuus verrattu tähän serkkuun ja lapsena ihailin häntä, koska pidin häntä niin viisaana. Aikuisena olen toki nähnyt ettei hän ole sen kummoisempi, mutta muistan kyllä olleeni lapsena katkera, koska en voinut opettajan silmissä ikinä olla yhtä hyvä kuin hän. Suurin toiveeni onkin saada heilutella yo-papereitani ko opettajan silmien edessä ja muistuttaa millaiset paperit serkkuni sai. Minulla siis on jo taskussa matikasta C ja reaalista L, alustavien mukaan äikkä olisi E, enkku M tai E ja ylimääräinen reaali C.

Viisauden osoitus ei ole ainoa mitä yo-lakki minulle edustaa. Pitkään minua seuranneet lukijat tietävät millaisissa soissa tässä on rämmitty, miten pienestä on kiinni, että ylipäätään olen tässä kirjoittamassa tätä tekstiä. Kun 2000 aloitin lukion, se oli ehkä näpäytys muille, keino osoittaa viisauttaan, mutta vuosien aikana (lopetin lukion kesken välissä) siitä tuli myös itselle virstanpylväs. Vielä kolme vuotta sitten en uskaltanut edes unelmoida yo-kirjoituksista selviämisestä ja yo-lakista, tiesin niiden olevan jossain tulevaisuudessa, mutta ajattelin niiden olevan jossain todella kaukana. En olisi ikinä uskonut jaksavani tai muuten kykeneväni tähän urakkaan ja nyt se on kuitenkin ohi, aika kivuttomasti vielä. Yo-lakki on minulle siis myös eräänlainen osoitus siitä, että asiat alkaa olla hyvin, minustakin voi tulla vielä jotain. Vaikka viimeiset kymmenen vuotta on ollut hyvinkin toivotonta aikaa näyttää tulevaisuus huomattavasti valoisemmalle. Muutama vuosi sitten olin lähes heittänyt toivon, minusta ei ikinä tulisi ehjää tai toimivaa ihmistä, en uskonut tulevaisuudella olevan mitään annettavaa enkä nähnyt syytä miksi tilanteeni ikinä tulisi parantumaan. Salaa haaveilin paremmasta elämästä, mutta en siihen tosissani uskonut, se oli kun lottovoitosta unelmointi. Vieläkin on vaikea uskoa, että joskus olisin työelämässä, minulla olisi kiva kolmio, asuntolaina ja puoliso, mutta enää en koe toivottomuutta, asiat lutviutuvat jotenkin, haaveet toteutuvat kun niihin uskoo. Ennen kaikkea, sieltä pahimmastakin suosta voi selvitä ylös. Tätä en vielä muutama vuosi sitten olisi ikinä uskonut sanovani.

Ainoa murheeni on ettei muut tunnu ymmärtävän miten tärkeää tämä minulle on, tai itseasiassa kaksi ihmistä ymmärtää, serkkuni, joista toinen on juuri tämä johon minua vertailtiin lapsena. Ironista eikö... "Huvittavaa" on myös miten äitini on ihan onnesta soikeana yo-lakkini takia (äiti jonka kanssa minun pitäisi olla "riidoissa"). Vaan juuri ne minulle tärkeimmät ihmiset viis veisaavat, how nice... Isosiskoani ei lakkini voisi vähempää kiinnostaa, ymmärrän sinänsä, hän on juuri saanut kauan ja hartaasti toivomansa lapsen. Isäni taas...hän taitaa ajatella minun olevan 15 vuotta myöhässä, jos olisin saanut yo-lakin silloin nuorena kun muutkin sitä olisi voitu juhlia, nyt se ei ole juhlimisen arvoinen. Viime kesänä hän jopa ihmetteli ääneen miksi juhlia pitäisi järjestää, kuka sinne tulisi, eikä kukaan nyt ainakaan lahjoja toisi, aikuiselle ihmiselle! Syksyn ja talven mittaa isäni on kyllä ollut suht kiinnostunut yo-kirjoituksista, mutta edelleen tuntuu ettei lakki kuitenkaan ole kakkukahvien arvoinen. Ammattikoulusta valmistumista ei sietänyt juhlia, kun en oikeasti valmistunut jouluna muiden kanssa, olihan päättötyöni vielä kesken. Kun paperit sain, ei juhlia pidetty, sillä olihan jouluna "mukajuhlittu" (olivat koululla josta kiirehdittiin kotiin, otettiin yksi ruusukuva ja se siitä), enkä olisi muutenkaan juhlinut, hain paperit itseasiassa automatkalla toiselle paikkakunnalle ja sieltä lähdin Lontooseen vuodeksi. Nyt siis taas menin tekemään kaiken ihan "väärin", saamaan lakin väärän ikäisenä, liian monen vuoden jälkeen tjsp. Ei kannata juhlia. Mahdankohan onnistua koskaan? Jos minusta tulee ikinä maisteria niin sehän on tietenkin liian myöhään. Häät on varmasti liian vanhana, väärä puoliso tai väärä paikka. Ehkä hautajaiset osuvat vihdoin oikein? Onneksi en mennyt niitä "juhlimaan" silloin 2003-2004, olisi varmaan jäänyt nekin juhlimatta muuten... Hassua on, että jos isäni pyytäisi minua järjestämään hänelle 60v juhlat tai isosiskoni pyytäisi järjestämään hänen häät olisin riehusta kiljuen tekemässä kaikkea (paitsi maksamassa, mutta sitäkin voisin harkita jos minulla olisi varaa). Minusta minkä tahansa saavutuksen juhliminen on aina paikallaan. Mikä olisi sen parempaa kun ottaa vastaan onnitteluja ja kehuja? Tokihan juhlien järjestäminen voi olla rasittavaa, mutta ei yo-juhlat nyt niin isot ole, kyllä syyt nyt on jossain muualla.

Vaan lopetanpa tähän, voisin toki vatvoa tätä vielä toiset tunnin, mutta ehkä menen kuitenkin nukkumaan, huomenna on herättävä suht aikaisin lukemaan pääsykokeisiin. :D

Tunnisteet: aina väärinpäin, käpy jäässä, valo risukasassa

Onnea oikein kovasti! Hieno saavutus etenkin kaikkien vaikeuksien jälkeen!

Ja yritä unohtaa muiden ajattelut siitä, että juhlitaan liian myöhään tms. Itse itsellesihän sinä elät ja opiskelet ja juhlit saavutuksiasi niin paljon kuin huvittaa!

Ole ylpeä itsestäsi! Tsemppiä samalla pääsykokeisiin!

-pitkäaikainen lukijasi-

Julkaisen tämän kun olet Anonyymi ja haluan vastata tähän. :)

Kiitos kovasti (muillekin) onnitteluista. Tämä todellakin on minulle mieletön saavutus ja kuten kirjoitin, tähän latautuu niin paljon muutakin kun lukion saaminen loppuun.

Juhlimisessa on se huonopuoli ettei minulla ole rahaa juhliin, en oikeastaan edes tiedä millä kustannan lakin ja juhlavaatteet. Meillä on kyllä koululla pienimuotoinen lakitus illalla, mutta jos porukat eivät minulle kakkukahveja järkkään jää juhlimiseni tuohon koulun lakitukseen. Asuntoni on liian pieni, minulla ei ole varaa eikä kukaa kutsuttava tuli tänne (väärä/hankala paikkakunta). :(