Katoin tuossa nauhalta vanhan Inhimillisen tekijän. Oli aika hyvä juttu alkoholisti isästä ja tyttärestä. Hienoa oli miten isä istui ja nyökytteli vaikka tytär kertoi avoimesti perheen elämästä ja ruminkin sanoin vanhemmistaan. Vaatii paljon uskaltaa sanoa asiat ääneen televisiossa ja vielä isä vieressä, mutta varmasti vaati myös paljon isältä istua ja kuunnella miten oma tytär kertoo juuri ne asiat mitä ei koskaan saisi kertoa. Jotenkin kolahti. En oikeastaan lapsena tajunnut miten paljon äiti salaili asioita ja vaati minuakin salaamaan, mutta nykyään saan usein erilaisia ahaa-elämyksiä kun tajua asioita lapsuudesta. Kumpa minäkin voisin sanoa äidille kaikki haluamani ilman huuto ja vasta väitteitä. Mikään ei tunnu niin pahalle kun väittää ettei sanomani ole totta. Voihan toki olla mahdollisuus (tai sitten ei), että muista asioita väärin, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole väliä sillä se mitä muistan ja tunnen ei muutu vaikka joku sanoisin sen olevan valhetta.

Tuli surullinen ja vihanen fiilis tuosta ohjelmasta. Miksi minun äiti ei voi myöntää itselleen olevansa alkoholisti? Miksi minun äiti ei ymmärrä mennä hoitoon? Miksi minun äidille valheet on totuutta rakkaampia? Miksi minun äiti ei välitä vaikka olen hänelle kirjoittanut sydäntä raastavan kirjeen ja lopulta katkaissut välit? Miksi minun äitini on antanut periksi? Miksi minun pitää vielä haudata äitini alkoholismin takia? Miksi minun äitini laittaa oman napansa lastensa edelle? Miksi minun äiti ei välitä?