En muista koska olisin jättänyt ruokaa lautaselle. Äsken kesken keiton tajusin olevani ihan täysi enkä halunnut enempää. Sick! :D Olen muuten laihtunut parin kuukauden aikana viisi kiloa. Outoa.

Kävin tänään taas siellä diakonissalla. Lähinnä juteltiin minun elämästä, mitä on tapahtunut ja miltä ne on tuntunut. Oli mukava puhua jollekin pitkästä aikaa. Tuo oli vielä jotenkin vapaampaa kun kyseessä ei ollut psyko tai muu virallinen taho joka tuppaa yleensä vaan kuuntelemaan eikä osallistu keskusteluun. Kyseessä oli kuitenkin sen verran virallinen taho ettei minun tarvitse kuunnella toisen murheita vaan saa keskittyä itseensä. Miten vapauttavaa.

Hassua miten ajauduin taas selittämään miten en koe omassa elämässä tapahtuneita asioita mitenkään suurina murheina tai traumoina. Minulta ei ole kuollut vanhempi, sisko tai muu läheinen, minua ei ole raiskattu, käytetty hyväksi tai muuta sellaista. Jotenkin koen ettei ongelmani ole niin suuria, että niiden takia voi olla näin masentunut ja pitkään sairas. Diakonissa kuitenkin väitti vastaan, eikä tosiaan ole ensimmäinen. Vaikka olenkin omasta mielestäni antanut itselleni luvan olla sairas ja puhunkin sen puolesta paljon en kai sitten jollain asteella kuitenkaan ole antanut itselleni anteeksi tätä olotilaa. Vaadin itseltäni jatkuvasti jopa liikaa, en oikeastaan missään vaiheessa ole heittäytynyt täysin sängyn pohjalle makaamaan. Koen kuitenki jatkuvaa syyllisyyttä tekemättömyydestä ja huonoudestani.