Kevät meni töissä toisella puolella kaupunkia, samassa paikassa olen ollut koko kesän ja jatkan syksyllekin. Lukeminen yliopiston pääsykokeisiin jäi siis vähäiseksi, luin lähinnä tabletilla iltapäivisin kun tulin bussilla kotiin (puoliunessa) ja viikon verran 4-8 tuntia päivässä ennen pääsykokeita. Kävin kyllä kerran viikossa parin kuukauden ajan ainejärjestön pienimuotoisessa lukupiiri-valmennuskurssilla. Koe meni miten meni, oikeastaan heitin toivon kaivoon jo ennen koko pääsykoetta. Ylläri kyllä, jäin vain pisteen päähän sisäänpääsystä, kymmenennelle varasijalle. Joskin olivat ottaneet seitsemän ylimääräistä sisään kun pistemäärät oli samat, joten käytännössä olin varasijalla 17. Suunnittelin siis tekeväni töitä talven ja tuhlasin rahaakin vähän siihen malliin. Kunnes viime viikolla soitin yliopistolle kysyäkseni mikä on tilanteeni. Ensimmäinen varasija. Torstaina tuli sitten paksu kirje yliopistolta. Helkutti, pääsin kun pääsinkin kouluun. Voihan jee ja vee. Mieletöntä, että pääsin, mutta samalla olen vähän pulassa kun rahat on tuhlattu pariksi kuukaudeksi eteenpäin ja työsoppari on kirjoitettu lokakuun puoleen väliin (koulu alkaa virallisesti syyskuussa, mutta pari päivää on jo elokuussa).

En silti voi olla iloitsemasta. Jos ylioppilaaksi pääsy oli jo jotain aivan uskomatonta, niin yliopistoon pääseminen...ylittää käsityskykyni. Minusta tulee joku päivä yhteiskuntatieteiden kandi ja varmaan maisterikin. Minusta. Tytöstä jonka piti olla keskinkertaisen alapuolella, tai ainakin sivulauseissa annettiin aina ymmärtää ettei minun tulevaisuuteni ole kovin loistava. Olin lapsena aina serkkuani huonompi (vaikka olisin oikeasti joskus voinut olla jopa parempi), teiniä ongelmatapaus, ammattikoulussa lähinnä juhlin ja aikuisena masennuin. Toistan nyt itseäni ties monennen kerran. En todellakaan olisi ikinä uskonut kykeneväni tälläiseen. Minähän kärsin masennuksesta kymmenen vuotta, minä en koskaan ole ollut hyvä koulussa, eikä minun edes ole odotettu olevan hyvä. Vitsi. Yliopistoon, sinne yliviisaiden pariin. Apua. Tuleekohan minustakin yliviisas?

ps. Uskomatonta on myös se, että olen paahtanut töitä koko vuoden ilman sen suurempia lomia ja olen edelleen tolpillani. Joka pirun aamu väsyttää ja jopa "masentaa", mutta raahaudun silti töihin, yleensä olo myös helpottaa muutamassa tunnissa ja iltapäivällä on jo ihmeissään miten nopeasti työpäivä meni. Iltaisin kyllä nuokun ja piristyn korkeintaa pariksi tunniksi ennen kun pitäisi mennä nukkumaan. En siis koskaan pääse ajoissa petiin ja aamulla taas väsyttää.

Tunnisteet: elämä mallillaan, oikea nurja, sydän pakahtuu